Yritin lukea Raamatun, ja se oli hirveä virhe
Hauskaksi aiotusta lukuhaasteesta tuli kärsimysnäytelmä. Onko tavoitteellinen lukeminen vilpitöntä – vai vain yksi tapa poseerata?
KIRJALLISUUDESSA RIITTÄÄ haasteita. Enkä nyt tarkoita kirjailijoiden kehnoa toimeentuloa tai suomalaisten heikkenevää lukutaitoa vaan kirjahaasteita.
On Helmet-haastetta, Lukuboostia, Lukurauhan päivää ja Virginia Woolf-lukupiiriä. Jopa kyynisyydestään tunnettu kriitikko-toimittaja Oskari Onninen etsi Instagramissa seuraa Roberto Bolañon tuhatsivuisen 2666-romaanin lukemiseen.
Minäkin haluan haasteen.
En ole koskaan osallistunut lukuhaasteeseen tai edes lukupiiriin, johon olisi pitänyt lukea jokin tietty kirja. Haluan lukea jotain vaikeaa. Kirjan, jota en koskaan lukisi, ellen olisi sitoutunut teokseen haasteen voimalla.
Katsaus kalenteriin antaa vastauksen. Piirin kirjoitusvuoroni osuu pääsiäisen kohdalle.
Raamattu.
1. päivä
Ystäväni luovuttaa rippiraamattunsa minulle keskustakirjasto Oodissa helmikuun viimeisellä viikolla.
”Oletan, että tämä liittyy töihin.”
Vakuutan, että näin on. Käyn ennen kotiinlähtöä alakerran vessamaailmassa. Kopin kaakeliseinään on kirjoitettu jeesus <3 weed. Selvästi hyvä enne.
Kotona päätän rajata haasteen Vanhaan testamenttiin. Sekin on lähes 1000 sivua pitkä. Jos jaksan, voin lukea Uuden testamentin reilut 300 sivua urakan päälle.
Oloni on luottavainen. Tästä tulee hauskaa.
HAASTEELLE ON kolme syytä.
Ensimmäinen on yleinen syyni tehdä yhtään mitään, eli uteliaisuus. Perheeni erosi kirkosta, kun olin pieni, enkä ole koskaan ollut uskonnontunneilla. Koska 2000-luvun alussa elämänkatsomustiedon opettaminen tarkoitti käytännössä piirrettyjen katsomista, olen koulussa välttynyt kristinuskon ja Raamatun keskeisiltä opeilta.
Olen utelias tietämään, mitä maailman myydyimmäksi kirjaksi sanottu teos pitää sisällään. Naiivisti myös toivon, että voisin tavoittaa edes jonkin tunteen varjon siitä, mikä niin monia teoksessa puhuttelee.
Tiedonpuute on toinen motiivini. En tiedä, miksi helluntaita vietetään, ja mietin joka pääsiäinen, miten se ristillä roikkuminen Wikipediassa menikään. Populaarikulttuuri ja taide taas ovat täynnä viittauksia kristinuskoon.
Koen usein, että minulta puuttuu kokonainen symbolien kieli, kun tietämykseni kristinuskon loresta on niin heikko. Tajuan, että Jaakobin painista puhuminen liittyy Raamattuun, mutta en tunne tarinaa sen takana tai ymmärrä sen merkitystä.
Kolmas motiivini on ulkokohtainen. Luen arjessa pääosin nautintoon. Lukeminen on minulle harvoin kamppailua, enkä muista sen vuosiin olleen minulle minkäänlainen haaste. Filosofisten tai akateemisten tekstien äärellä joudun joskus pinnistelemään, mutta pituudessaan ne eivät koskaan ole olleet tuhatta sivua. Haluan tietää, miltä järkäle tuntuu selässäni. Haluan tietää, pystynkö tähän.
On myös neljäs, alhaisempi motiivi.
Raamatun lukeminen on hauska vitsi.
2. päivä
Luen Raamattua sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Präntti on pientä, kirja on matkakokoinen. Alun misogynia yllättää. Karjakin luodaan ennen naista.
3. päivä
Tipun kärryiltä enkä yritä nousta kyytiin. Tuskinpa sillä on väliä, kuka on kenenkin poika, ja mistä he ovat tulleet. Naisia ei näy.
16. päivä
Alkuinnostukseni on lopahtanut, enkä ole kahteen viikkoon edistänyt haastetta. Tajuan, että tämä tulee viemään huomattavasti enemmän aikaa kuin luulin. Päätän, että luen tästä eteenpäin vain Raamattua.
PUOLISONI IRVAILEE, etten ikinä lukisi jotain näin tylsää, ellei siitä saisi contsaa. Hän ei ole aivan väärässä.
Ehkä lukuhaaste on kirjatoukkien versio maraton-juoksun maaliselfiestä? Hei katsokaa, minä selätin Taikavuoren! Luin sata kirjaa vuodessa! Onko se väärä tai huono syy lukea?
Alhainen motiivini, hyvä vitsi, on ahkerasti käytössä. Kerron eri seurueissa, että luen parhaillaan Raamattua. Se naurattaa ihmisiä. Kaikki ystäväni ovat sitä mieltä, etten voi missään nimessä lukea pyhää kirjaa metrossa. Yritämme keksiä teosta, jonka lukeminen julkisella paikalla olisi vielä kamalampaa. Eräs ystäväni ehdottaa Mein Kampfia.
Lopetan läpänheiton, kun kerron raamattuanekdootin vahingossa toisen kerran samalle ihmiselle. Hän katsoo minua huvittuneella säälillä.
Kyseenalaistan oman vilpittömyyteni ja ylipäätään haluni lukea. Onko kirjallisuus minulle keino poseerata? Olenko välineellistänyt kirjallisuuden osaksi kapitalistista kilpailua, jossa minun ei ainoastaan tule olla "lukenut ihminen", mutta myös viestiä sitä ympärilleni? Onko Raamatun läpällä lukeminen loukkaavaa?
Lauantai-iltana olen lapsen kanssa kotona. Kun lapsi nukkuu, avaan alkoholittoman oluen ja asetan Raamatun viereen pienen kulhon sipsejä. Nyt jos koskaan voisin viihtyä, mutta koska olen niin päättänyt, joudun lukemaan loppuillan jotain hirvittävän tylsää. Onko tässä mitään mieltä?
18. päivä
Mooseksen kirjat ovat sakeaa soppaa. Viimeisetkin rippileireihin liittyvät kumbaya-mielikuvat romahtavat. Missä on Jumalan rakkaus? Israelilaiset nurisevat, kun autiomaassa ei ole vettä. Eivätkö he osaa olla kiitollisia Herralle?! Ymmärrän, mitä jumalanpelolla tarkoitetaan. Käskyjen sävy muistuttaa taloyhtiön järjestyssääntöjä.
19. päivä
Raamatulla on narkoottinen vaikutus. Luen kaksi sivua ja nukahdan. Efekti saa minut epäilemään, että tarvitsen uudet lukulasit. Onko tämä jumalallinen väliintulo?
Paljon läiskitään verta alttarille. Mietin, voiko vain mies tulla uskoon lukemalla Raamattua, vai tapahtuuko sitä myös naisille. Tuntuu siltä, ettei tätä ole suunnattu minulle.
20. päivä
En kehtaa ottaa Raamattua esille kuntosalin pukuhuoneessa. Tajuan, että modernissa maailmassa pyhän kirjan on oltava olemassa myös sovelluksena. Olen oikeassa. Piplia-sovellus löytyy App Storesta. Halleluja!
”On jonkinlainen pitkäaikainen megatrendi, että netissä oleminen on koko ajan trashympää.”
ESITÄN HYPOTEESINI lukemisen motiiveista Oskari Onniselle. Onko lukeminen uusi silent luxury, luokasta ja hyvästä mausta viestivä teko, kun rahvas mädättää aivojaan Tiktokissa?
Oskari ostaa ajatukseni – ainakin osittain.
”On jonkinlainen pitkäaikainen megatrendi, että netissä oleminen on koko ajan trashympää”, hän sanoo.
Oskari liittää lukemisen ruuduttomaan elämään, joka nähdään yhä enemmän luksuksena.
Luksus taas on entistä elämyksellisempää ja aineettomampaa. Megarikkaiden resorttiin keskittyvän White Lotus -sarjan uusimmalla kaudella päähenkilöiltä kerätään älylaitteet pois elämyksen (ja juonen) takia.
Lukeneisuudella on aina haluttu viestiä sivistystä, mutta jos sivistys on yhä harvemman etuoikeus, voiko kirjallisuus muuttua klassisen musiikin tapaiseksi eliitin harrastukseksi?
Näen somen kirjakuvissa myös hyvinvointitrendin kaikuja. Menestynyt ihminen pitää itsestään huolta liikunnalla ja hyvillä elintavoilla, joihin kuuluu myös lukeminen.
Paljastan Oskarille, että uteliaisuuden ja sivistyksen lisäksi saatan suorittaa haastettani myös vähemmän ylevistä syistä. Orastava samanmielisyytemme päättyy siihen.
”En lähtisi sellaiseen lukuprojektiin, jota en vilpittömästi haluaisi tehdä”, hän sanoo.
Oskari ei vaikuta ihmiseltä, joka harrastaa yhteisöllisiä lukuhaasteita. Kuitenkin näin hänen etsivän alkuvuodesta lukuseuraa somessa yhdessä ystävänsä Joona Aaltosen kanssa.
(Oskari täydentää myöhemmin, että hän ja Joona ovat puhuneet kasvokkain ehkä kerran.)
Joona Aaltonen oli lukenut Roberto Bolañon toisen teoksen ja pohti somessa, pitäisikö seuraavaksi tarttua postuumisti julkaistuun 2666-suurteokseen. Oskari ehdotti lukupiiriä ja sen tuomaa ryhmäpainetta, koska teos oli ollut hyllyssä koskemattomana vuosikymmenen. Nyt urakan jakaa pieni määrä ihmisiä, ja sen edistymistä seurataan WhatsApp-ryhmässä. Tarkoitus on lukea teoksen viisi osaa viidessä kuukaudessa.
Oskari ei pidä 2666:n lukemista varsinaisena haasteena, vaan julkisena lukupiirinä. Puhelimessa Oskari on pettynyt epähaasteeseensa. Haaste ei ole ollut tarpeeksi haastava.
”Olin odottanut, että kirja on vaikea ja vaatii jonkinlaista rämpimistä, mutta se ei ollut lainkaan sitä.”
WhatsApp-ryhmän vertaisvalvonta on rytmittänyt lukemista ja auttanut pysymään sovitussa aikataulussa, vaikkakin teos on tuntunut tähän asti helppolukuiselta lukuromaanilta. Ryhmään sisältyy varovainen haave: jos haaste sujuu, samalla porukalla voisi selättää myös muita teoksia.
”Kyllä mulla on suuret Don Quijote -toiveet”, Oskari sanoo.
Aiemmin hän on yrittänyt lukea haasteen muodossa myös James Joycen Odysseusta ja David Foster Wallacen Infinite Jestiä, mutta molemmat ovat jääneet kesken.
Oskarilla on myös jokaiselle vuodelle määrällinen kirjatavoite, jota hän ei suostu kertomaan julkisuuteen. Lukemistaan hän on Tuijan tapaan tilastoinut vuodesta 2016, ja niin ikään huomannut seuraamisen lisänneen luettujen kirjojen määrää.
Kirjalista on eräänlaista elämänhallintaa, koska sen avulla voi seurata ajankäyttöä. Oskaria kirjatilastointi myös auttaa viemään teoksia loppuun sen sijaan, että nurkissa lojuisi seitsemän keskeneräistä teosta. Hän kertoo kuulleensa, että pedagogisesti lukemisessa tärkeintä on se, ettei se ole aina kivaa. Lukeminen opettaa kärsivällisyyttä.
Hän muisteli nuoruutensa päiviä, irstasta elämäänsä Egyptissä, ja hänen mielensä paloi Egyptin himokkaisiin miehiin, joilla oli elin kuin aasilla ja jotka sinkosivat siementään kuin orhi. (Hesekiel 23:19)
23. päivä
Puhelimelta luettuna teksti etenee rivakasti. Tekstikoko on riittävä, ja uusi luku ilmestyy swaippaamalla vasemmalle. Pieni liike pitää hereillä ja tekee lukemisesta pelillistä. Tarkistan paperisesta versiosta, että olen lukenut vasta 200 sivua. Israelilaiset valloittavat ja tappavat. Teksti toistaa itseään. Välissä on hirvittäviä väestöluetteloita ja teltan pystytysohjeita.
26. päivä
Lukeminen on raskasta, koska en luota tekstiin. Ei ole kirjailijan kokonaisnäkemystä tai takuuta siitä, että tämä kaikki johtaa jonnekin. Jumala on rock-tähti, joka alituiseen haluaa lisää asioita raideriinsa. Mikään ei kelpaa. Tunnen, että tyhmenen, koska en lue mitään muuta. En saa uusia ajatuksia. Aika polkee paikallaan.
28. päivä
Tuomarien kirjassa leeviläinen antaa miesjoukolle hakattavaksi ja raiskattavaksi sivuvaimonsa, jonka hän lopulta itse paloittelee kahteentoista osaan. Osat lähetetään ympäri Israelia varoitukseksi. En saa kiinni mitä varoitus koskee, mutta epäilen että kaikki on taas naisen vika. True crime tuntuu tähän verrattuna lällyltä.
29. päivä
Raamattu on kuin Viisikot. Koko ajan syödään.
LUKUHAASTEISSA NUMEROILLA on väliä. Haaste tulee suorittaa aikaraamin sisällä, haaste sisältää tietyn määrän teoksia tai on erityisen pitkä kirja, kuten minun tapauksessani. Ville-Juhani Sutisen Finlandia-palkittu esseekokoelma Vaivan arvoista – Esseitä poikkeuskirjallisuudesta (2022, Avain) käy läpi Sutisen lukukokemuksia erityisen pitkien teosten parissa.
Kirjailija ja kääntäjä Sutinen luki tuhatsivuisia teoksia pandemia-aikana. Sutisen mielestä monet mammuttiteokset ovat saaneet mystisen sädekehän ympärilleen, koska niin harva on todellisuudessa lukenut niitä, ja ne, jotka ovat, haluavat korostaa urakkansa merkittävyyttä. Sutisen mielestä monetkaan teokset eivät ole niin vaikeita tai haastavia kuin niistä käytävä puhe usein antaa ymmärtää.
Sutinen tunnistaa kirjallisuuteen liittyvän poseerauksen ja kirjoittaa esipuheessa toivovansa, että on ”viimein riittävän kypsä lukijana ja tosiaankin ihmisenä käsittelemään näitä kirjoja käyttämättä niitä itseni mainostamiseen”.
Sutisen mielestä pitkät ja mutkikkaat kirjat tarjoavat jotain muuta kuin lyhyet ja helpot teokset. Niiden lukeminen ei vaadi erityistä ymmärrystä, vaan päätä ja persettä. Riittävää lukeneisuutta ja taustatietoa sekä viitseliäisyyttä ja aikaa. Sutinen peräänkuuluttaa vaivannäön merkitystä. Lukeminen voi olla muutakin kuin nautinto.
Sutisen mielestä monet mammuttiteokset ovat saaneet mystisen sädekehän ympärilleen, koska niin harva on todellisuudessa lukenut niitä, ja ne, jotka ovat, haluavat korostaa urakkansa merkittävyyttä.
Kun aloitin luku-urakkani, ajattelin, että vaikka minulta puuttui uskonnontuntien tuoma konteksti ja taustatieto, voisin silti ymmärtää lukemastani jotain. Raamattuhan on kirja, pakkohan sen on kertoa minullekin jotain jostain.
Satoja sivuja myöhemmin on myönnettävä, että minulta puuttuu Sutisen peräänkuuluttuma pää, riittävä aiempi lukeneisuus ja raami, jonka avulla voisin todella käsittää lukemaani. Raamattu ei avaudu minulle pelkällä lukemisella.
Ehkä virheeni alku on ajatuksessa, että Raamattu olisi kirja siinä missä muutkin. Raamattu on kirjan muotoinen esine, mutta teoksen sijaan se on uskonnonharjoittamisen väline. En ole ennen lukemista kunnolla sisäistänyt tätä eroa.
Olen alitajuisesti odottanut jonkinlaista elämystä, kuin taideteokselta. Se oli typerää.
Nyt kahlaan lukuja eteenpäin, mutta pauhaava teksti liikkuu yhä kauemmaksi. Silmäni siirtyvät mekaanisesti riviltä toiselle. Jos haluaisin ymmärtää tästä jotain, minun pitäisi lukea porukassa. Raamattupiirissä.
Kunkin kaistan pituus olkoon kolmekymmentä kyynärää ja leveys neljä kyynärää; niillä yhdellätoista kaistalla olkoon sama mitta. Liitä yhteen viisi kaistaa erikseen ja kuusi kaistaa erikseen, ja aseta kuudes niistä kaksin kerroin teltan etupuolelle. Ja tee viisikymmentä silmukkaa toisen yhdistetyn kappaleen viimeisen kaistan reunaan ja viisikymmentä silmukkaa toisen yhdistetyn kappaleen vastaavan kaistan reunaan. (2. Moos. 26:8)
40. päivä
Käyn optikolla. Tarvitsen uudet silmälasit.
YSTÄVÄNI, TOIMITTAJA Reetta Räty on mukana yrittäjä ja kirjailija Kirsi Pihan organisoimassa Virginia Woolf -lukupiirissä. Satapäinen lukupiiri kokoontuu kerran kuukaudessa Teamsin välityksellä, ja tavoitteena on lukea Woolfin tuotantoa kronologisesti eteenpäin kirja kuukaudessa.
Tapaamisten lisäksi Piha kirjoittaa blogitekstejä ja linkkaa lukupiiriläisille Woolfin liittyvää muuta sisältöä. Woolf-piirille on myös oma suljettu Facebook-ryhmänsä. Aikaisemmin Piha on pyörittänyt Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -lukupiiriä.
”Ennen ei olisi tullut mieleenkään tehdä lukemisesta mitään haastetta, koska lukeminen on asia, jota vain tehdään”, Reetta kertoo.
Hän sanoittaa lukemiseen liittyvän ristiriidan: lukemisen kokemus on yksityinen, intiimikin, ja samalla se herättää halun puhua jonkun kanssa.
Lukemisen ilo ja oivallukset moninkertaistuvat, kun kokemuksesta puhuu muille. Kirjasomea Reetta ei näe poseeraavana, vaan pitää siitä, että ihmiset kertovat lukemastaan. Hän bongaa valtaosan luettavista kirjoista juuri somen kautta. Hän puhuu kirjallisuudesta siskojensa, äitinsä ja ystäviensä kanssa. Woolf-lukupiiri on herättänyt myös uudenlaisen tunteen.
”On ollut jollain tapaa hirveän lohdullista kirjautua sisään ja mennä tavallaan sellaiseen tilaan, jossa me kaikki ollaan tahoillamme kahlattu läpi joku kirja ja sitten kokoonnutaan sen äärelle. Tässä ankeassa, ja osin kulttuurivihamielisessä maailmassa, me ollaan siellä.”
Lukemisen ilo ja oivallukset moninkertaistuvat, kun kokemuksesta puhuu muille.
Saan lohdun tunteesta kiinni. Tunnen samoin Piirin lukutapahtumissa, kun kymmenet ihmiset lukevat ympärilläni syvästi keskittyneinä.
Olen aina etsinyt lukemisesta jotain, ja se jotain on ollut myös muut ihmiset. Teini-iän yksinäisyydessä juuri kirjallisuus pystyi ensimmäisenä kertomaan minulle, että en ole yksin. Joku jossain ajassa jakaa sen, mitä minä koen.
Virginia Woolf eli 1800–1900-lukujen taitteessa. Reetta kertoo sodan kuuluvan kirjojen taustalla. 2020-luvun lopunaikojen kumussa se resonoi. Erikoisia aikoja on ollut ennenkin. Woolfin lukeminen läpi vuoden tuntuu siltä kuin eläisi kahdessa ajassa samanaikaisesti.
”Tulee niin usein olo, että mä tiedän ton tunteen.”
Reetta kertoo, että tuotannon ensimmäiset teokset ovat olleet raskassoutuisia, mutta yksi haasteen ideoista onkin seurata kirjailijan kehitystä ja vaihtelua tyylilajista toiseen.
Kronologinen järjestys tuotantoon on hänelle uusi tapa lukea. Lähestymistapa kunnioittaa kirjailijan pitkäjänteistä tuotantoa. Reetalle Woolf tuntuu kirjailijalta, jota kannattaa lukea juuri näin: paneutuen ja haasteena.
- Totta kai minä tuon tiedän! Ei ihminen voi olla oikeassa Jumalaa vastaan.
Se, joka ryhtyisi käymään hänen kanssaan oikeutta, ei pystyisi vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ei yhteen tuhannesta. Hänen on viisaus, hänen on voima ja mahti. (Job 9:2)
43. päivä
Jobin kirjat. Ymmärrän, miksi tätä osuutta siteerataan niin paljon. Iskevää tekstiä, valitusta, vetoomuksia. Näillä pätkillä on helppo vastustaa tiedettä. Älä epäile, Jumala kyllä tietää. Saan tukevammin kiinni siitä, mistä tietty fundamentaalinen ajattelutapa kumpuaa.
46. päivä
Olen odottanut Psalmeja, koska myös niihin viitataan usein. Odotukseni muuttuu kauhuksi, kun ymmärrän että jankutusta on 150 luvun verran. Selätän osion flunssassa.
48. päivä
Alan venytellä lukiessani, koska en muuten pysty keskittymään. Kun palmusunnuntai päättyy, Vanhaa testamenttia on jäljellä enää 150 sivua.
53. päivä
Pääsen Vanhan testamentin loppuun nipin napin määräaikaan mennessä. Joona oksennetaan valaan vatsasta ja profeetat ennustavat lopun aikoja. Olen saavuttanut tavoitteeni. Koska Uusi testamentti puuttuu, suoritus tuntuu vaillinaiselta. En poista Piplia-sovellusta. Uusi testamentti on vain 300 sivua. Ehkä kesälomalla?
HAASTEEN AIKANA ymmärsin jotain siitä, kuinka vaikeaa lukemisen täytyy monelle ihmiselle olla. Heikentynyt näköni sai rivit hyppimään, tekstin viittaukset eivät auenneet ja urakan suuruus oli hetkittäin niin uuvuttava, että välttelin projektia.
Koska luin suurimman osan Raamatusta puhelimelta, harhauduin lukemaan myös viihdeuutisia ja selaamaan paljon somea. Muuta kirjallisuutta luin haasteen aikana poikkeuksellisen vähän.
Kaipasin kirjallisuutta. Ilman olen levoton ja onneton. Juuri kirjallisuus tuo minulle merkityksen arjen keskelle ja sanoo olemassaolollaan, että asioilla on jotakin väliä. Kuten Woolf kirjoittaa: ”Nothing has really happened until it has been described.”
Haaste muistutti minua siitä, kuinka lukeminen vain teknisenä suoritteena ei anna mitään. Mielekäs lukeminen vaatii omaan makuun sopivaa luettavaa. Itselle sopivien kirjojen löytäminen taas paradoksaalisesti vaatii lukemista. Eräs läheiseni tiivisti dilemman kerran kertomalla, kuinka ei osannut kirjastosta valita luettavaksi yhtään mitään. Mistä hän olisi aloittanut?
Kaipasin kirjallisuutta. Ilman olen levoton ja onneton.
Vaikka oma lukuhaasteeni oli pääosin iloton ja yksinäinen, uskon lukuhaasteiden vilpittömyyteen ja myös siihen mahdollisuuteen, että ne voivat jopa auttaa lukuharrastuksen alkuun.
Noin neljä vuotta sitten haastoin Instagramissa ihmiset lukemaan. Aluksi luettiin yksi sivu päivässä, sitten hieman enemmän, kunnes kuukaudessa täyteen tuli reilut 300 sivua, keskimäärin yhden romaanin verran.
Haaste ei saanut valtavaa kansansuosiota, mutta yhden erityisen ihmisen se löysi. Tuolloin nelikymppinen Teemu oli vegaani salihirmu, joka kertoi somessa, ettei ollut aikuisiässä lukenut ainuttakaan kirjaa. Hän aloitti sivulla päivässä, eikä koskaan lopettanut.
Haasteen vuosipäivinä Teemu on usein summannut lukumatkaansa somessa ja olen seurannut hänen harrastustaan etäältä. Ensimmäiset kirjat olivat tyyliltään sitä sun tätä, mutta nopeasti Teemu löysi tiensä klassikoiden pariin. Yhdeksäs luettu kirja oli Albert Camus’n Sivullinen, ja heti perään Teemu selätti Fedor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen.
Somessa Teemu on juhlinut elämänsä ensimmäistä kirjastokorttia, kirjaston varaukseen tulleita kirjoja ja fiilistellyt lähikirjaston lukunurkkausta. Lukuhaasteen ensimmäisenä vuonna Teemu luki miltei 30 kirjaa ja kuunteli siihen päälle läjän äänikirjoja ja kirjallisuuspodcasteja.
Lukeminen on muuttanut Teemun elämää ja myös hänen käsitystään itsestään. Mies, joka ei koskaan lukenut kirjoja, on nyt mies, joka lukee.
Ehkä se on lukemisen ihme.
 | A guest post by
|
Ennen kuin tartut Uuteen Testamenttiin, suosittelen lukemaan Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teoksen Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia. Se selittää Raamatun vaikeaselkoisuuden ja avaa sen, että koko teos on yksi vallankäytön väline… Vaatii paneutumista tämäkin, mutta on vain vähän yli 200 sivua.
Luin Raamatun pariin kertaan pienenä kun asuimme maalla. Kirjasto oli kaukana, joten kahlasin läpi kaikkea mitä meidän kotikirjastosta löytyi.
Mun kokemassa vanhoillislestadiolaisuudessa ei kannustettu omatoimiseen raamatunlukuun, vaan siihen, että opettajat ja saarnaajat lukevat ja selittävät. Vanhakantaisessa lausumisessa oli oma runollisuutensa. Ettäs et syntiä tekis! Himoista puhuttiin, ja miten jokin kiihoittaa mieltä. Vahvimmin Raamattu ujuttautui mieleen musiikin sanoitusten kautta.
Muistan kohdan, jossa kaksi naista vietteli katalasti sokean isänsä. Ajattelen teosta historiallisena ajan kuvana, historiaa taas jälkikäteen kirjoitettuna osittain-fantasiana. Nimiluettelot yhtyivät myöhemmin Taruun Sormusten herrasta (Edom, Uriah) ja erityisesti Silmarillion on hyvin raamattumainen teos. Myöhemmin Joose Keskitalon lyriikoissa on ollut paljon raamatullista kuvakieltä, josta yhä pidän.
Rakastan Laulujen laulua: rakkaus on väkevämpi kuin tuonela, kiivas ja kyltymätön kuin kuolema. Tulen hehkua! Jobin kirjan kamppailu puhuttelee ja kohta, jossa kehotetaan: "katsokaa taivaan lintuja, ei ne kylvä, ei niitä..." ja silti niistä pidetään huoli. Lootin vaimo, joka uteliaisuudestaan ja haikailustaan muuttui suolapatsaaksi. Samastuttavaa.