Vastine Silvia Hosseinin Image-esseelle: Kulttuurikeskustelun alennustila ei johdu Piiristä

Piirin lukeminen ei vaadi kirjallisuustieteiden loppututkintoa, mutta Silvia Hosseinilla on silti vaikeuksia ymmärtää toimintaamme, Adile Sevimli kirjoittaa.

EPÄ-ÄLYLLISTÄ, PINNALLISTA ja viihteellistä. Näin kirjailija ja kriitikko Silvia Hosseini kuvaa suomalaista kirjallisuuskeskustelua Imagessa lokakuun lopussa julkaistussa esseessään.

Hosseinin mukaan lukutaito rapautuu, oikeistopoliitikot ovat leimanneet asiantuntijuuden ylimieliseksi elitismiksi ja media jättää sivistävät jutut julkaisematta ja keskittyy suuren yleisön kosiskeluun.

Kun tilanne on auttamattoman surkea, lääkkeeksi kelpaa Hosseinin mukaan mikä tahansa yritys kannustaa suomalaiset takaisin sivistyksen ja kirjojen ääreen. Yksi tällainen yritys on Piiri, jota Hosseini kritisoi esseessään useamman kappaleen verran.

Olen Hosseinin kanssa pitkälti samaa mieltä julkisen keskustelun alennustilasta. Erimielisiä olemme syistä ja oireista. Siksi haluan vastata kritiikkiin ja osallistua käytävään kulttuurikeskusteluun.

Ainakin sen määrä näyttää hiljalleen kasvavan.

KUN PIIRIÄ perustettiin, mietimme pitkään, mitä tarjottavaa meillä on kulttuurikeskusteluun. Kannattaako alkaa kirjoittaa kirjallisuudesta ilman kattavia alan opintoja tai tutkinnon tuomaa asiantuntijuutta? Tuleeko jutuista hyviä? Saammeko – ehkä ansaitusti – kritiikkiä?

Hosseini irvailee esseessään Helsingin Sanomain Säätiön Piirille kesäkuussa myöntämälle 50 000 euron palkintorahalle, jota perusteltiin Piirin ”asiantuntevuudella” ja ”kulttuurisella merkittävyydellä”. Mainittakoon, että perustelut kirjoittaa säätiö, emme me.

Hosseini kirjoittaa: ”Uutiskirjeen mukaan Piirin tavoitteena on kehittyä kaupallisesti kannattavaksi kirjallisuusaiheiseksi kulttuurimediaksi, ’jota suomalainen mediakenttä kipeästi tarvitsee’. Jos suomalainen mediakenttä on kipeästi halunnut tietää, mitä kirjoja Tuija Siltamäki valitsee lomamatkalle, tarpeeseen vastataan. Lomakirjoja käsittelevässä jutussa on valokuvia sääristä, ilmeisesti Siltamäen sääristä, uima-altaan äärellä. Yhdessä kuvatekstissä lukee: ’Maria Stepanovan toinen suomennettu teos Kadoksiin pääsi mukaan muun muassa siksi, että se on mukavan pieni ja siinä on jotenkin ihanat kannet.’”

Hosseini jatkaa: ”Herää epäilys, että Piiri on kolmikon parodinen vedätys, jolla he pilkkaavat lukemisperformointia ja kirjainfluensointia – ja käärivät siinä sivussa massit säätiöihmisiltä. Parit lomakuvat eetteriin; rahat käytetään fiksumman journalismin tekemiseen toisaalla. Jos näin on, en voi muuta kuin onnitella.”

Hosseini on tarkka ja kriittinen lukija. Voisi siis kuvitella, että hän olisi lokakuun loppuun mennessä ottanut selvää, mitä muuta kuin lomakuvia viime kesäkuulta Piiri on ehtinyt julkaista. Olemme kirjoittaneet esimerkiksi suomalaisesta kirjasuunnittelusta, postuumin julkaisun eettisyydestä, venäläisen kirjallisuuden boikotoinnista, palkitun kirjailijan ilmaiseksi julkaisemasta omakustanteesta ja kirjailijabrändien rakentamisesta.

Mutta Hosseini ei ole journalisti, eikä hän ehkä siksi toimi, kuten journalisti: päivitä juttuaan ennen julkaisua.

Journalismista Piirin toimituksella taas riittää asiantuntijuutta. Kirjallisuudesta meillä on harrastuneisuutta, työkokemusta ja opintoja eri laitoksissa. Otamme kirjallisuuden vakavasti.

Emme kuitenkaan ihan niin vakavasti, etteikö ”muissa kirjoituksissaan” ”terävä ajattelija” voisi kerran juhannuksena julkaista yhden kevyemmän tekstin, joka käsittelee rentoutumista lomakirjojen parissa samalla kun hypistellään kivoja kansia uima-altaalla. Hosseini valitsi moittia avoimen pinnallista juttua syvällisyyden puutteesta.

Ennen kuin käärimme massit säätiöihmisiltä, teimme kaikki kolme Piiriä muiden töiden ohessa palkkiotta puolen vuoden ajan. Palkinto myönnettiin julkaisutoiminnan kehittämiseen ja kasvattamiseen, ei Siltamäen säärille, vaikka ne Siltamäen itsensä mukaan ovatkin vähintään 50 000 euron arvoiset.

Kun hanke saa rahaa, kynnys sen kritisoimiseen madaltuu, kuten pitääkin. Kaikki kehittelyt ja kokeilut eivät välttämättä ole yhtä onnistuneita. Se on tavallaan kokeilun pointti. Rahoituksen ansiosta Piiri julkaisee juttuja lähes joka viikko ja on lukijoilleen ilmainen.

ESSEESSÄÄN HOSSEINI kartoittaa syitä kulttuurikeskustelun rapautumiselle. Hän lainaa sosiologi Riie Heikkilän teosta Miksi lakkasimme lukemasta (2024, Gaudeamus). Matalasti koulutetuista yhä useampi ei lue lainkaan ja pitää lukemista vastenmielisenä ja elitistisenä. Oikeistopopulistit ruokkivat ajatusta intellektuaalin toiminnan haitallisuudesta, Hosseini kirjoittaa.

Myös keskiluokassa sivistys on kokenut inflaation. Muodissa on lähinnä sivistyneeltä näyttäminen. Spektaakkelin yhteiskunnassa riittää, että näyttäytyy kirjan kanssa ja esittää olevansa lukenut, vaikkei oikeasti olisi.

Performoinnista ja lukufiilistelystä puuttuu älyllinen kilvoittelu, Hosseini kirjoittaa. Päällisin puolin trendi vaikuttaa hänen mukaansa harmittomalta, mutta ”demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta se voi osoittautua kohtalokkaaksi”:

”Eurooppalainen äärioikeisto vetoaa parhaillaan uuteen äänestäjäkuntaan brändäämällä etnonationalistisen ideologiansa mielikuvilla, jotka saavat sen näyttämään sivistyneeltä. Esimerkiksi Unkarissa autoritäärinen Fidesz-puolue rahoittaa tunnelmallisia kirjakahviloita ja klassikkokirjallisuutta käsitteleviä lifestyle-lehtiä.”

Hosseini ei käsittele Piiriä samassa luvussa kuin Fidesziä, mutta ympäröivissä kappaleissa Piiri on ainut suomalainen esimerkki kahviloissa tapahtuvasta ”lukufiilistelystä”. Kun Piiri mainitaan fasismin salonkikelpoistumisen yhteydessä, on sanottava pari sanaa järjestämistämme lukupiireistä.

Niiden tarkoitus on tuoda kulttuurikeskustelun pariin muitakin kuin sitä jo käyviä silviahosseineja. Vaikka se voi kirjallisuuskentällä työskentelevälle tuntua vieraalta, moni tavan lukija aidosti arkailee osallistumista keskusteluun, koska pelkää oman sivistymättömyytensä paljastumista.

Piirin lukutapahtumissa osallistujat kertovat pöytäryhmässä toisilleen, mitä he lukevat ja miksi. Liki kaikki rohkenevat kommentoimaan toistensa valintoja. Olemme saaneet palautetta, jonka mukaan kirjan käsittely muiden kanssa on syventänyt omaa lukemisen tapaa, herättänyt yksityiskohdille ja pakottanut perustelemaan omia ajatuksia ja vaikutelmia.

Avuksi keskusteluun tarjoamme kysymystä: Mihin toiseen teokseen liität lukemasi kirjan? Vaikea nähdä, että tässä oltaisiin demokratian rapauttamisen tiellä.

Lukutapahtumaan osallistuva haluaa olla osa ”lukevien ihmisten porukkaa”. Näen tuon ”performatiivisuuden” pölhöpopulismin ja autoritäärisyyden vastavoimana pikemmin kuin vaaranpaikkana. Ihminen päättää allokoida aikaansa itsensä sivistämiseen kilpailevien ajanviettotapojen, kuten älypuhelimen tai fasistimarssille osallistumisen sijaan.

Jos Hosseinin tekstiä lukee myötäsukaisesti, kuten hyvään argumentointiin kuuluu, voi hänen ymmärtää tarkoittavan seuraavaa: koska lukufiilistely on sisällöllisesti tyhjää, se voidaan kaapata myös autoritäärisiin tarkoituksiin.

Samaa voi toisaalta sanoa huvin vuoksi harrastetusta kamppailulajista tai keskioluen juomisesta.

KIRJOITIN LUKEMISEN performatiivisuudesta elokuussa Helsingin Sanomiin kolumnin, johon Hosseini viittaa esseessään. Kolumnissa toppuuttelen keskustelua lukemisen performoinnista. Väitän, että ihmiset lukevat terassilla koska haluavat lukea terassilla, ja että lukupiireissä ensisijaisesti luetaan, ei esiinnytä kirjan kanssa.

Hosseini kirjoittaa: ”Ilkeämielinen sanoisi, että Sevimli puolustaa lukemista, koska hyötyy parhaillaan taloudellisesti ihmisistä, jotka haluavat poseerata kirja kädessään. Kaksi kuukautta ennen kuin kolumni ilmestyi Helsingin Sanomissa, Piiri sai nimittäin Helsingin Sanomain Säätiön 50 000 euron Uutisraivaaja-palkinnon. Sidonnaisuutta ei kolumnissa mainita.”

Olisi pitänyt. Ainakin kirjoittajan esittelyssä olisi tullut mainita, että olen mukana hankkeessa, jossa luetaan yhdessä. Se olisi osaltaan voinut syventää kolumnini todistusvoimaa: minulla on asiasta käytännön kokemusta ja tietoa.

Ajattelin tuolloin, että Piirin mainitseminen olisi mainos omalle lukutapahtumalleni. Kolumnissa mainitsen useita muita medioita Ylestä Uuteen Juttuun, Suomen Kuvalehteen ja Nuoreen Voimaan, joissa lukemisen performatiivisuutta oli käsitelty. Otin kantaa käynnissä olevaan keskusteluun, ja jätin tarkoituksella oman lukutapahtumani mainitsematta. Yritin olla hyötymättä. Tein virheen, joka viime kädessä Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen olisi pitänyt huomata.

Taloudellisesti olen hyötynyt siten, että jokainen Piirin kolmesta jäsenestä sai säätiömasseista 10 000 euroa työskentelyrahaa, jonka budjetoimme riittämään helmikuuhun 2026 saakka. Se on noin 1100 euroa kuukaudessa viikoittaisesta toiminnan pyörittämisestä.

20 000 euroa budjetoimme Piirin kehittämiseen. Tilaamme esimerkiksi vieraskyniä freelance-kulttuuritoimittajilta ja kuvituksia freelance-kuvittajilta. Ensimmäinen vieraskynä ilmestyy marraskuussa. Tarjoamme avustajille kilpailukykyisen palkkion ja ammattimaista editointia, mikä ei mediakentällä valitettavasti ole itsestäänselvyys.

Piiri syntyi halusta kehittää jotain uutta heikentyneen kulttuurijournalismin kentälle. Esseessään Hosseini luettelee kulttuurijournalismin viihteellistymisestä esimerkkejä, mutta ei avaa kehitystä, joka siihen on johtanut.

Kulttuurikeskustelua rapauttavat esimerkiksi median ja kirja-alan keskittyminen sekä somejättien valta. Sillä kapitalismin tasolla taloudellinen hyötyminen todella uhkaa sivistystä.

Ilkeämielinen sanoisi, että poleeminen esseisti hyötyy lyömällä umpimähkään rakenteellisen analyysin sijaan. Niukoista rahoista kilpailevien kulttuuriprekaarien kesken alan ongelmat näyttäytyvät helposti henkilökohtaisina: toisten ottama julkinen tila on itseltä pois.

Ehkäpä äidinkielenopettaja-Hosseini on luokan edessä tottunut jakamattomaan huomioon. Karttakeppi heilahtaa soo-soo niille, jotka uskaltautuvat puhumaan ennen päättötodistuksen saamista.

SUOMESSA ON pitkä ja kunniakas kulttuuri- ja pienlehtien traditio. Kirjallisuudesta kirjoittavat muun muassa Nuori Voima, Parnasso, Tuli ja Savu, Ylioppilaslehti, Tulva ja Niin&Näin.

Median murroksen, pandemian, sodan, inflaation, ylioppilaskuntien talousvaikeuksien, kulttuurileikkausten ja Postin monopoliaseman takia monien lehtien toimintaa on viime vuosina jouduttu supistamaan. Se on vaikuttanut suoraan siihen, paljonko laadukasta kulttuurijournalismia Suomessa julkaistaan.

Pienen budjetin kulttuurijulkaisut eivät ole pystyneet tekemään samanlaista digisiirtymää kuin suuret toimijat, mikä uhkaa niiden olemassaoloa. Monen ei ole tarkoituskaan reagoida nopeasti ajankohtaiseen kulttuurikeskusteluun.

Isojen medioiden, kuten Helsingin Sanomien, haasteet liittyvät median keskittymiseen ja talouspaineisiin, jotka johtuvat tilausten vähenemisestä, somen suosiosta ja mainosmyynnin romahtamisesta. Taiteellisesti merkittävät aiheet eivät aina ole kaupallisesti kannattavia. Niinpä sellaisista ei kirjoiteta.

Kulttuurisivut käsittelevät kirjojen sijaan usein kirjailijoiden henkilöä, heidän henkilökohtaisia kokemuksiaan ja hankaluuksiaan. Kritiikit pelkistyvät juoniesittelyiksi. Samat jutut kiertävät keskittyneessä mediassa lehdestä toiseen, ja taidekeskustelu kaventuu entisestään.

Näiden pienien ja valtavien toimijoiden välissä on nähdäksemme tilaa useammallekin uudelle kulttuurimedialle. Tuota tilaa ajattelimme, kun perustimme Piirin ”kipeään tarpeeseen”. Samaan tilaan on perustettu myös Uusi Juttu, joka on osaltaan elävöittänyt suomalaista kulttuurikeskustelua.

Piiri on paljon pienempi julkaisu, joka vasta hakee muotoaan. Se on yritys rakentaa osa-aikainen työpaikka freelance-toimittajille, kun media-alalla ei ole tarjota töitä. Haaveilemme siitä, että joskus Piirissä työskentelee enemmän kuin kolme ihmistä.

Tarkoituksemme ei ole olla yhtä akateeminen kuin Nuoren Voiman. Piiri on matalamman kynnyksen kirjallisuusmedia. Tarkoitus on saada uusia ihmisiä keskusteluun mukaan. Piirin lukeminen ei vaadi kirjallisuustieteiden loppututkintoa, mutta tekstit eivät myöskään redusoidu hypettämään kirjoja vain niiden olemassaolon vuoksi.

Olisi harhaista ajatella, ettei mediakentälle tarvittaisi lisää kulttuurijournalisteja, joiden tapa kirjoittaa on helpommin lähestyttävä kuin perinteisiin kulttuurilehtiin kirjoittavien kritiikoiden ja akateemikkojen. En tarkoita, että keskustelua tulisi tyhmentää tai yleisöä aliarvioida. Tarkoitan, että mukaan mahtuu muutakin.

TIETÄMÄTTÖMYYS EI ole häpeä, mutta tietämättömyydellä ylpeily on, ja tästä esimerkkinä toimii Hosseinin mukaan Piirin julkaisema juttu, jossa Ronja Salmi päättää lukea Raamatun.

Hosseini on lukenut jutun niin, että Salmi pitää tietämättömyyttään ansiona. Siis siitä huolimatta, että kirjoittaja kertoo jutun motiiviksi tiedonpuutteen ja uteliaisuuden.

Heti jutun alussa Salmi kertoo, että hänellä on sivistyksessään aukko, jota hän pyrkii korjaamaan.

”Koen usein, että minulta puuttuu kokonainen symbolien kieli, kun tietämykseni kristinuskon loresta on niin heikko. Tajuan, että Jaakobin painista puhuminen liittyy Raamattuun, mutta en tunne tarinaa sen takana tai ymmärrä sen merkitystä”, Salmi kirjoittaa.

Tästä häpeällisestä paljastuksesta ovat Hosseinin lisäksi pöyristyneet myös teologi Ville Hämäläinen sekä Nuoren Voiman päätoimittaja Johanna Osváth, joiden vastineita Hosseini lainaa esseessään. Kaikilla kolmella on haasteita tekstilajin ja tyylin tunnistamisessa.

Tekstissä toimittaja testaa, ja näkökulma eli linssi, jonka läpi Raamattua katsotaan, on lukuhaaste. Tyylissä näkyy journalismissa hiljattain yleistynyt uusvilpittömyys, jossa toimittaja myöntää, ettei ole käsittelemänsä aiheen asiantuntija. Teksti ei kannusta jäämään ymmärtämättömyyden tilaan, vaan pohtii lukemisen performatiivisuutta, lukemista vaivannäkönä, tylsistymisen merkitystä ja Raamattu-contsaa internetissä.

Jutussa Salmi kertoo tuttavilleen lukevansa Raamattua, mikä aiheuttaa tavallisissa kuolevaisissa hilpeyttä. Lukuhaaste on hauska vitsi. Tästä sekä Hämäläinen että Osváth pahastuvat liki uskonnollisella hurskaudella.

Saatan olla jopa enemmän huolissani siitä, ettei Raamatulle saa kulttuuripiireissä nauraa, kuin siitä, ettei Ronja Salmi ole lukenut Raamattua. Ehkä Hosseinin kannattaisi analysoida seuraavaksi sitä, eikö kulttuurikeskustelu enää kiinnosta ketään siitä syystä, että se on niin helvetin tylsämielisen kuolemanvakavaa joka jumalan kerta.

Hosseini kehuu Osváthia Raamatun säännöllisestä selaamisesta ja toruu Nuori Voima -stringien lanseeraamisesta. Kuten Osváth, Hosseini kertoo itsekin selailevansa Raamattua kuukausittain ymmärtääkseen ympäröivän yhteiskunnan kristillis-juutalaisia vaikutteita. Hämäläinen ihmettelee vastineessaan, kuinka Salmi voi mollata psalmeja, vaikka Hämäläinen itse on ”löytänyt psalmien kauneuden ennen muuta päivän rukoushetkien ja niissä toistuvien psalmitekstien kanssa”, kun on psalmeja laulanut. Siistiä. Kevätjuhlissa myönnetään varmasti stipendi.

Haukkukaa populistiksi, mutta ehkäpä tällaisen piilokerskailun ja ryppyotsaisuuden pyhä liitto osaltaan vaikuttaa siihen, että kulttuuriväkeä pidetään hieman elitistisenä.

Kyllä sellaiselle on saatava vähän tirskahtaa.

PIIRI PERUSTETTIIN, koska kyllästyimme valittamaan kulttuurikeskustelun paskuudesta. Kirjallisuudesta käytävän huolipuheen sijaan halusimme kirjoittaa kirjojen sisällöistä, kirja-alan rakenteista ja siitä, miten kirjallisuus keskustelee kanssamme tässä ajassa.

Miten kylmän sodan keskelle sijoittuvat kirjat resonoivat militarisoituvassa nyky-Suomessa? Millaista on vuoden aikana julkaistu suomalainen tietokirjallisuus? Ketä maailmalla trendaavan healing fiction -kirjatrendin on tarkoitus auttaa?

Loppuvuonna julkaisemme tekstit ainakin aikaamme dominoivasta minäkertojasta, lihaa käsittelevästä kirjallisuudesta sekä kirja-alan keskittymisestä. Vinkkejä ja toiveitakin saa esittää tai tarjoutua kirjoittajaksi.

Piirin idean on keksinyt Ronja Salmi, jolla tosiaan on paitsi bisnesvainua, kuten Hosseini myöntää, myös muita avuja, vaikkei Hosseini niitä näekään. Jos hän lukisi Piirin julkaisuja tarkemmin, hän ehkä huomaisi halun käyttää tuota vainua johonkin kohottavaan: kulttuurijournalismin kehittämiseen ja kauniisti kirjoitettujen kirjallisuusesseiden julkaisemiseen. Sellaisten, joiden sisältämiä huomioita emme ole muista medioista lukeneet.

Briljantti ja terävä Silvia Hosseini: etkö todella näe toiminnallamme mitään arvoa?