Tervetuloa piireihin!
Asiaa Piiristä ja katsaus siihen, mitä olemme viime aikoina lukeneet.
Hei ja tervetuloa!
Tämä on uutiskirjeemme Piiri. Tapaamme ensi kerran täällä Substackin puolella. Upeaa, että löysit perille!
Tässä kirjeessä kerromme hieman muuton syistä, seuraavista suunnitelmistamme ja siitä, miten joulun lukusuunnitelmien kanssa kävi.
Muutimme Substackiin lyhyesti sanottuna siksi, että aiemmin käyttämämme Mailchimp on ominaisuuksiinsa nähden kallis, ja Substackissa on enemmän mahdollisuuksia kehittää ja kokeilla, mihin tästä kirjeestä oikein on.
Näitä juttuja voi edelleen seurata sähköpostista, mutta jos haluat, voit ladata Substackin sovelluksen ja siirtyä lukemaan sen kautta. (Täällä on paljon muutakin sisältöä: esimerkiksi Nelinkontin-kirjan kirjoittanut Miranda July ja Vuosi horroksessa -hittiromaanin tekijä Ottessa Moshfegh käyttävät Substackia.) Lukijan näkökulmasta minkään ei siis pitäisi muuttua.
Ainakaan vielä!
Olemme nimittäin suunnitelleet sellaista, että kirjoitamme tätä kirjettä tämän vuoden ja julkaisemme ainakin 12 kirjallisuutta käsittelevää juttua. Samalla yritämme tuplata lukijamäärämme. Vanhan uutiskirjeen puolella teitä oli jo yli 3000 (!), ja tavoitteemme on, että vuoden päästä kirjoitamme 6000 kirjallisuudesta kiinnostuneelle ihmiselle.
Mistä päästäänkin tämän palvelun muihin etuihin. Substackin kautta on nimittäin mahdollista kerätä tilaajamaksuja eli ylläpitää digitaalista mediaa. Jos saamme vuodessa kirjeellemme vähintään 6000 tilaajaa, aiomme suorittaa happotestin ja kokeilla, onko ideallamme niin sanotusti kaupallista potentiaalia. Sitä ennen emme kysele luottokorttisi numeroa.
Jos testi epäonnistuu, lopetamme koko homman. Jos siis viihdyt Piirissä, kerro siitä ihmisille. Lukijamäärän kasvaessa mahdollisuutemme jatkaa toimintaa paranee.
Me uskomme, että tilausta on, koska vastaavaa julkaisua ei vielä ole. Meillä on myös suunnitelma, kuinka Piiri voi kasvaa virtuaalisesta fyysiseksi kokemukseksi.
Mutta mietitään tulevaisuutta myöhemmin! Keskitytään nyt kirjallisuuteen.
Alla on summaus vuodenvaihteen lukemistostamme. Uhosimme viime vuoden puolella lukevamme lomalla pinon kirjoja, ja tulokset ovat tulleet! Julkaisemme tämän vuoden aikana sekä kunnianhimoisia kirjallisuusesseitä että näitä lyhyempiä kirjakuulumisia. Seuraava pidempi juttu ilmestyy jo lauantaina 8. helmikuuta.
Kuulemiin silloin!
Adile, Ronja & Tuija
Piiri
Synkeää kirjallisuutta kaamosaikaan
Adile: Kaamosaikaan tapanani on valita tunnettu kirjailija ja tutustua hänen tuotantoonsa. Usein syyniin pääsee joku ikävämielinen, jonka synkeä maailmankatsomus peilaa vuodenvaihteen pimeyttä. Tällä kertaa syyniin pääsi kiitetty ja kiistelty ranskalainen Michel Houellebecq, jota en ole aiemmin lukenut. Halusin kokea itse, millaista hänen kirjojensa kuuluisa rasismi ja misogynia on. Ainakin räikeää!
Kun antikvariaatissa kysyin virheettömällä ranskallani Houellebecqiä, myyjä kurtisti kulmiaan. Alkaako nimi siis W:llä, myyjä kysyi. Ei kun H:lla, korjasin. ”Aa, Hölepekkiä!” myyjä huudahti. En halunnut nolata miestä, sillä nolostuminen on miehistä hirveää, joten esitin typerämpää kuin olen, kuten naisilla on tapana. ”Joo, Hölepekkiä”, sanoin, “tai miten ikinä lausutaankaan.”
Hölepekin uusimman ja väitetysti viimeisen romaanin Olemattomiin (2024, WSOY) on suomentanut moitteettomasti Lotta Toivanen. Kirja kertoo muun muassa vanhustenhoidosta.
Ranskan valtiovarainministerin oikeana kätenä työskentelevä Paul Raison elää kuolleessa avioliitossa, joka hiljalleen herää henkiin. Samaan aikaan kaikki muu murenee: poliittinen järjestelmä, isän terveys, lopulta omakin. Paulin työtä häiritsevät mystiset kyberhyökkäykset, lisäksi katolinen sisko on alkanut kannattaa äärioikeistoa ja vaimo on ryhtynyt new age -intoilijaksi. Kirjan miehet näkevät naisissa pelkän naisen, eivät koskaan kokonaista ihmistä. Setämieshahmot tuntuivat ensin uskottavilta, mutta sitten aloin epäillä, ajatteleeko kukaan läheisiään noin yksinkertaisina.
Lopulta ymmärsin, ettei uskottavuus ole kirjan pointti. Hahmot ovat pikemminkin yhteiskunnan peili. Sivulauseissaan he tulevat tiivistäneeksi ajan hengen. Politiikan julkisuus on epä-älyllistä, ja vanhukset nähdään länsimaissa taloudellisena taakkana, josta on päästävä eroon. Keski-ikäiset eivät halua hoivata vanhempiaan, mutta millainen kohtalo heitä itseään odottaa narsistisen, vieraantuneen Tiktok-sukupolven armoilla?
Monet juonenkäänteet jäävät vaille uskottavaa selitystä, kuten isän muilutus ulos sairaalasta, journalistin kostojuttu sekä pakollinen pedofiliakohtaus, joka on lukijan mieltymyksistä riippuen joko Houellebecqin bravuuri tai maneeri.
Kaikki on typerää ja hirveää, Houellebecq ehkä usein haluaa sanoa.
Parhaimmillaan naurattaa, esimerkiksi silloin, kun Paul pohtii kälynsä siitättäneen itsensä mustan miehen spermalla vain vittuillakseen puolisolleen ja kerätäkseen tiedostavuuspisteitä.
Loppu oli mielestäni vähän lame, mutta teos sinänsä mainio romaani, joka piti otteessaan.
Luin muutakin, mutta puhutaan siitä myöhemmin.
Seksikkäitä ja epäseksikkäitä romaaneja
Tuija: Ahmaisin Hölepekin kirjanpitoni – josta lisää myöhemmin – mukaan jo syksyllä, mutta vuoden viimeiset päivät tahkosin Markus Nummen tyylikästä tiiliskiviromaania Käräjät.
Siinä nuori etsivä saapuu 1930-luvun lopussa pohjalaiseen kylään selvittämään laittomiin abortteihin liittyvää vyyhtiä. Tutkinnan edetessä kylän ja kyläläisten synkät salaisuudet alkavat paljastua.
Nummen romaania on kehuttu todella paljon, eikä syyttä. Se vei heti mukanaan. Oli virkistävää lukea jotain niin huolellista, hidasta ja ajateltua. "Jotain kertoo se", että Nummen edellinen romaani, Finlandia-ehdokkaana ollut Karkkipäivä, julkaistiin neljätoista vuotta sitten.
Käräjät on tavallaan tässä ajassa todella epäseksikäs teos. Vaikka aihe on "ajankohtainen" ja "tärkeä" – mikä tuntuu nykyään olevan taideteoksen tärkein ominaisuus – sitä ei käsitellä trendikkään "vetävästi". Ei kaahata suoraa tietä paria sataa sivua, vaan körötellään pikkuteitä ja pysähdytään välillä kahville ja vitriinileivälle. "Tää on siis hyvällä tavalla tylsä kirja", huomasin toistelevani läheisille.
Kuvaavaa on ehkä sekin, että kirjailija Markus Nummi ei ole ajankohtaisohjelmista, avautumishaastatteluista ja sosiaalisesta mediasta tuttu brändi, vaan muistuttaa vaaleansinisine kauluspaitoineen enemmän fysiikanopettajaa kuin eksentristä julkkistaiteilijaa.
Mistä tulikin mieleen, että lainasin vuoden lopussa Ronjalta Pajtim Statovcin uuden romaanin Lehmä synnyttää yöllä (tai Lehmät lentävät öisin, kuten naiset uimahallin saunassa sen nimeksi muistelivat), joka oli kaikin tavoin seksikäs kirja. Statovci on ihailtu, palkittu ja erittäin tunnettu kirjailija, joka kirjoittaa taitavasti ja kauniisti rajuista ja rumista aiheista, jotka käsittelevät ajattomalla tavalla ajankohtaisia aiheita, kuten seksuaalisuutta ja syrjintää. Mukana oli jopa kipakka kannanotto nykyhallituksen kulttuuripolitiikkaan ja rasismiin, tärkeitä aiheita molemmat.
Mutta hyvähän se oli, ei siinä mitään.
PS. Adile ja Ronja kehuivat lehmäkirjaa viime vuoden viimeisessä uutiskirjeessä. Voit lukea hehkutukset täältä.
Ei minun Margot
Ronja: Aloitin lukuvuoden epävirallisella teemalla. Kahlasin läpi Itä-Saksaan sijoittuvia romaaneja, joista ensimmäinen oli muutaman vuoden takainen Meri Valkaman Sinun, Margot (2021, WSOY).
Käsipainonakin toimiva kirja kertoo Viljasta, joka isänsä kuoleman jälkeen löytää nipun kirjeitä tuntemattomalta Margot-nimiseltä naiselta. Vilja suuntaa Berliiniin ja samalla lapsuutensa 80-luvulle, jolloin Viljan isä toimi kirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä.
Sukutarina osoittautui tuskalliseksi luettavaksi. Tyylillisesti kirja oli niin vastoin omaa makuani, että kustannustoimitin jatkuvia lauseenvastikkeita päässäni napakoiksi päälauseiksi.
Margotin lukeminen osui sikäli onnettomaan aikaan, että olin hetkeä aiemmin saanut luettua Interntional Booker -palkinnon voittaneen Jenny Erpenbeckin skalpellintarkan romaanin Kairos (2023, Granta, käännös englanniksi Michael Hofmann). Myös Erpenbeckin romaani saa voimansa Itä-Berliinistä ja muistamisen tematiikasta. Vertailulta ei voinut välttyä, mutta se oli järjetöntä! Perunalla ja suklaaleivoksella ei ole mitään yhteistä.
Kairos kiihdytti minua siinä määrin, että se kirvoitti tekstin tänne Piiriin joka ilmestyy jo lauantaina 8. päivä. Samassa julkaisussa kerron myös Deborah Levyn The Man Who Saw everything -romaanista (2019, Penguin Random House UK), joka niin ikään liikkuu Itä-Saksan maisemissa ja päähenkilönsä muistoissa.
Tammikuu venyi yllättävän pitkäksi, kun jaoimme perheeni kesken pitkän flunssan. (Kymmenentenä päivänä puolisoni ilmoitti, ettei enää jaksa minua, mikä oli ymmärrettävää, koska en itsekään jaksanut itseäni). Räkäisen lapsen edessä myin kaikki periaatteeni ja hän sai tutustua Yle Areenan lastenohjelmien laajaan tarjontaan, kun itse luin hänen selkänsä takana ihmisvihaaja Yukio Mishimaa. Tuijan uutiskirjeessäkin hehkuttama Mishima osoittautui ylisanojen arvoiseksi. Kunnia on katkera juoma (1965, Otava, suom. englannista Eeva-Liisa Manner) on kylmä ja kaunis, piinaava ja häiritsevä veistos. Helmet-varauspalvelussa kirjaa odottelee yli 30 ihmistä. Oletteko kaikki Piirin lukijoita?
Palataan lauantaina!