Tähän ei tekoäly pysty – Tekijät kertovat, miten syntyvät erityisen kauniit kirjat
Kaunis kirja vaatii aikaa, rahaa ja hyvää kommunikaatiota, sanovat graafikot Pauliina Nykänen, Anna-Mari Tenhunen ja Tuija Tarkiainen.
Pauliina Nykänen: “Kirja on hyvä esine”
VIIME SYKSYNÄ graafikko Pauliina Nykäselle tarjottiin poikkeuksellista projektia.
Ida Kukkapuro oli kirjoittamassa omaelämäkerrallista tietokirjaa perhesuhteista. Sytykkeen sille oli antanut hänen oma, epätavanomainen perhetaustansa. Kun Kukkapuro oli kuusivuotias, isovanhemmat adoptoivat hänet. Samalla äidistä tuli tavallaan hänen siskonsa – ja heräsi koko joukko muita kysymyksiä sisaruus- ja perhesuhteista. Voisiko Nykänen suunnitella sen?
Nykänen innostui. Hänestä kirjojen suunnitteleminen on aina ollut "tosi ihanaa".
"Kirja on hyvä esine. Niiden muotoileminen tuntuu merkitykselliseltä”, hän kertoo kahvilan terassilla Helsingin Alppiharjussa.
Freelancerina työskentelevä Nykänen on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta. Ensimmäiset kirjansa hän suunnitteli opiskeluaikoina yliopiston sittemmin lakkautetulle ARTS Books -kustantamolle.


ENSIMMÄISESSÄ tapaamisessa Nykänen, Kukkapuro ja S&S:n kustannustoimittaja Ari Jaatinen kävivät läpi projektin tilannetta ja yleisiä linjoja.
Missä vaiheessa teksti on? Mikä on suurin piirtein kirjan sivumäärä? Minkä kokoinen kirjasta tulee? Mikä on kuvitusten rooli?
Nykäsen mukaan he kaikki olivat sitä mieltä, että kirjan pitäisi olla aika pieni, intiimi. Sellainen, jota on kiva pitää kädessä.
Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että kirjaan tulee kuvituksia. Kukkapuro oli ajatellut alusta asti, että siinä on oltava jonkinlainen sukupuu, ja hakenut kuvituksiin apurahaakin.
Se oli tärkeä tieto Nykäselle, jonka työhön kirjan visuaalinen budjetti ja muut "speksirajoitteet" vaikuttavat.
Kirjasuunnittelun nyrkkisääntö on, että jokainen tavallisuudesta poikkeava ratkaisu tietää lisäkuluja.
Kirjasuunnittelun nyrkkisääntö on, että jokainen tavallisuudesta poikkeava ratkaisu tietää lisäkuluja. Graafikot haluavat tehdä mahdollisimman kauniita esineitä, kustantajat puolestaan pyrkivät hillitsemään kuluja.
Kukaan tuskin haluaa tehdä erityisen rumia kirjoja, mutta jos kirjaa myydään 100 kappaletta, voi olla vaikea perustella, miksi sen suunnitteluun pitäisi käyttää valtavasti resursseja.
Sovittiin, että Nykänen tekee kirjan kannen ja kuvitukset sekä suunnittelee kirjan sisuksen, mutta varsinaisen taiton hoitaa Nykäsen laatimien taittopohjien perusteella ulkoistettu taittopalvelu.
Käytäntö on nykyään yleinen. Vielä yleisempää on se, ettei sisäsivuja suunnitella juuri lainkaan, vaan ne tehdään tiettyjen standardipohjien mukaan. Se on tehokasta – ja halpaa. Yleisintä on se, graafikko suunnittelee vain kirjan kannen.
Nykänen sanoo, että useimmissa tapauksissa perustaitto on "ihan fine".
Mutta olisihan se tyylikkäämpää ja tyydyttävämpää, jos graafikko olisi suunnitellut koko esineen, eivätkä kaikki kirjat näyttäisi samalta.


SISARUUKSIA ON on tietokirjaksi poikkeuksellisen näköinen. Kannessa ja sisäsivuilla on satukirjamaisia, herkkiä kuvituksia. Pienet örvelöt mönkivät pitkin yhä isommaksi ja koukeroisemmaksi kasvavaa sukupuuta. Kaunis yksityiskohta on myös kannen yliveto. Päällipaperi ulottuu kannen yli sen sisäpuolelle.
Kirjassa on myös muutama teknisesti poikkeava ratkaisu, kuten värien käyttö sisäsivuilla. Yleensä kirjat painetaan pelkällä mustalla, mutta nyt mukaan päätettiin ottaa kirkas punaoranssi. Myös kirjan esilehdet eli sivuja edeltävät sisäkannet ovat oranssit.1
Kun kirjaa hypistelee, huomaa, ettei kansi ole täysin sileä, vaan paperi on pintakuvioitu eli martioitu.
"Tämä nimenomainen paperi ei ole sitä, mitä toivoin, mutta tämä on ihan riittävän hyvä", Nykänen sanoo.
ENTÄPÄ ÖRVELÖT? Miten ne syntyivät?
Inspiraatiota lähdettiin hakemaan keskiajalta.
Kukkapurosta tuntui, ettei hän tunnista perhettään perinteisestä sukupuusta. Hän oli löytänyt jostain keskiaikaisen sukupuun, joka oli muodoltaan enemmän köynnösmäinen. Kukkapuro ja Nykänen ottivat sen referenssiksi.
Yhdessä he päätyivät myös siihen, että sukulaisista tehdään monilajinen ja monitulkintainen sakki. Vahvaa mielikuvaa siitä, millaisia olentojen pitäisi olla, ei kummallakaan ollut.
Hän kävi luonnoksia työhuoneellaan läpi ja ympyröi ne, jotka tuntuivat hyviltä. Voisiko tämä olla äiti, olisiko tämä isän vaimo…
Nykänen meni aamuisin tai iltapäivisin tunniksi tai pariksi kahvilaan piirtelemään otuksia, joihin hän poimi elementtejä sekä kasvi- että eläinkunnasta. Myöhemmin hän kävi luonnoksia työhuoneellaan läpi ja ympyröi ne, jotka tuntuivat hyviltä. Voisiko tämä olla äiti, olisiko tämä isän vaimo…
Nykänen on lopputulokseen tyytyväinen. Erityisen iloinen hän on siitä, miten hyvin kirjan kansi pitkän mietinnän jälkeen onnistui.
Nykänen on tehnyt paljon kuvituksia ja kansia, mutta tämä oli ensimmäinen kirjaprojekti, jossa kuvituksia tuli myös kirjan sisäsivuille. Jännitystä lisäsivät kirjan henkilökohtainen aihe ja tietokirjalle epäkonventionaalinen ulkoasu.
"Kyllä mua jännitti tää tosi paljon."
Anna-Mari Tenhunen: “Tapahtui jonkinlainen sekoaminen”
KUN ANNA-MARI Tenhusta pyydetään suunnittelemaan kirja, lehti tai julkaisu, hän kysyy ensin: missä vaiheessa teksti on?
Tekstin sävy, sisältö ja sen herättämät tunteet kertovat Tenhuselle, miltä sen pitäisi näyttää.
Berliinin taideyliopistosta vuonna 2008 valmistunut Tenhunen on suunnitellut työkseen kirjoja, kansia ja lehtiä ja työskennellyt esimerkiksi Image-lehden art directorina. Viimeisimpänä häntä on työllistänyt vuonna 2023 toimintansa aloittanut Aatos-kustantamo, joka julkaisee uusia painoksia klassikkoteoksista. Niitä on parin toimintavuoden aikana kertynyt kymmenkunta.
Palkintoja työstä on tullut suunnittelukilpailuissa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, viimeksi kansainvälisessä European Design Awards -kilpailussa kesäkuussa, jossa Tenhunen voitti sekä kultaa että pronssia.
Kultaa sai Tenhusen Aatokselle suunnittelema Emily Brontën Wuthering Heights, pronssia Niccolò Machiavellin The Prince. Hän kertoi molemmista projekteista kesäkuussa Rosebudin Sivullinen-kirjakaupassa järjestetyssä tilaisuudessa.
KUSTANTAJA TOIVOO saavansa kirjan kannen yleensä kuudesta yhdeksään kuukautta ennen kirjan julkaisua. Siinä vaiheessa teksti on yleensä vielä kesken, joten Tenhunen lukee sen, mitä on saatavilla.
Siinäkin mielessä 1800-luvun puolivälissä julkaistu Wuthering Heights ja 1500-luvulta peräisin oleva The Prince olivat erilaisia projekteja. Materiaalit olivat tukevasti olemassa, nyt niihin piti vain puhaltaa uutta eloa. Mutta miten?
Tenhunen alkoi lukea Brontën haikeaa romaania flunssan ja kuumeen kourissa. Teos iski, lujaa.
"Tapahtui jonkinlainen sekoaminen."
Hän yllättyi, kun Brontën romaani käsittelikin traagisen rakkauden lisäksi epäoikeudenmukaisuutta, rasismia, ylisukupolvisuutta ja muita suuria ajattomia teemoja.
Sitä ei tosin olisi voinut päätellä Humisevan harjun aiemmista kansista, joita esimerkiksi Amazon on pullollaan. Ne olivat juuri niin kliseisiä kuin voisi kuvitella: melodramaattisesti tuulen tuivertamilla nummilla seisoskelevia pariskuntia. Hän päätti, ettei tee mitään siihen viittaavaakaan.
Tenhunen heijastaa meemejä kirjakaupan seinälle. Yhdessä Hayao Miyazaki kouristelee luomisen tuskan kanssa, toiseen on kuvattu luovan prosessin vaiheet: This is shit – I am shit – This might be ok.
Omaa prosessiaan hän kuvailee maisemareitiksi. Perille pääseminen ei tapahdu suorinta tietä.
Tenhunen jatkoi googlaamista ja vanhojen painosten tutkimista.
Läpimurto tapahtui viktoriaanisella ajalla. Sen ajan Humisevissa harjuissa oli kauniita kultakoristeluja ja ihmeellisiä, tanssivia hyönteisiä. Pitäisikö lähteä siihen suuntaan?
Ehkä.
Jossain maisemareitin varrella oli myös käynyt ilmi, että kasviot olivat suosittu viktoriaanisen ajan harrastus. Siinä voisi olla jotain. Sitä paitsi romaanin toisen päähenkilön, Heathcliffen, nimen heath tarkoittaa nummea tai kanervaa, ja hetkinen, käsittelikö kirja tavallaan myös kasvien symboliikkaa?
LOPPUTULOS ON vaikuttava.
Tummansinisessä kannessa on kanervan kuva, jota Tenhunen on hieman siistinyt ja jonka värit hän on kääntänyt negatiiveiksi. Punertavat kukinnot loistavat merenvihreinä, vihertävät oksat ja lehdet vaaleansinisinä ja hennon liiloina. Kasvia pitävät paikallaan kultaiset palkit, jotka imitoivat kasvion teippejä.
Kansi oli "tosi tekninen suoritus", Tenhunen kuvailee.
Kansi on päällystetty viskoosikluuttikankaalla, johon valokuva on painettu. Teipit ovat kultafoliota. Teoksen ja kirjailijan nimet on painettu hyvin tummalla, ne erottuvat kannesta vain juuri ja juuri. Sisäsivut hehkuvat sinimustina.
"Oli iso potentiaali, että asiat menee pieleen."
Se riski oltiin kuitenkin valmiita ottamaan.
Aatokselle design ja graafinen suunnittelu ovat osa liikeideaa ja keino erottua kilpailijoista. Siitä kertoo esimerkiksi se, että kustantamon kirjoja myydään Finnish Design Shopissa, kun kaikki kustantajat eivät välttämättä julkaise fyysistä kirjaa enää ollenkaan.
Kustantamossa on linjattu, ettei kaunis design riitä, vaan myös toteutuksen pitää olla laadukas. Se tarkoittaa esimerkiksi kalliita paperilaatuja ja haastavia painoteknisiä ratkaisuja.
Tenhunen kiittelee virolaista Printon-painoa moneen kertaan. Projektit eivät ole olleet heillekään helpoimmasta päästä.
ERITYISEN VAIKEA tapaus oli Machiavellin The Prince, joka tunnetaan suomeksi nimellä Ruhtinas.
Myös sitä varten Tenhunen kiersi maisemareitin, jonka aikana hän totesi, että tähän painokseen ei tule kruunuja, miekkoja, muotokuvia eikä punaista väriä.
Jim Jarmuschin (s. 1953) ohjaama elokuva The Limits of Control (2009) sai hänet ajattelemaan, että Machiavellin valta-analyysi pitäisi tuoda tähän päivään. Valta on piilossa, eikä sen symboli ole enää kärpännahkaviitta vaan laadukas puku. Voisiko kirja näyttää puvulta?
Ilmeisesti voi.
Tummanharmaa kangaskansi shiftaa eli välkehtii kahdessa harmaan sävyssä. Teoksen ja tekijän nimet ja takakannen lainaus on brodeerattu kankaaseen lähes samansävyisellä tummanharmaalla langalla.
"Homma näytti aika hankalalta."
Tenhunen ei ollut itsekään nähnyt vastaavaa kuin kerran, ranskalaisen Sophie Callen kirjassa Rachel, Monique (2012). Hän otti yhteyttä kirjan suunnittelijaan Émilie Rigaudiin ja kysyi, miten se tehtiin ja millainen prosessi oli. "Hirveä", Rigaud varoitti.
Melkoinen operaatio siitä tulikin.
Ensimmäisten, ei niin onnistuneiden, kokeilujen jälkeen paino vaihto alihankkijaa. Seuraavalla kierroksella brodeerausjälki oli upeaa, mutta kangas meni ruttuun ja reikäiseksi. Homma näytti “aika hankalalta."
Kokeiluja päätettiin kuitenkin jatkaa, ja vähitellen koneellinen päällystäminen alkoi toimia – ei kuitenkaan niin luotettavasti, että kirjasta olisi uskallettu ottaa normaalikokoista painosta. Lopulta kirjasta päätettiin ottaa brodeeratulla kannella 200 kappaleen editio.
Tenhunen sanoo, että uusi Ruhtinas on yksi hänen kaikkien aikojen suosikkitöitään. Kustantaja nyökkäilee vieressä.
Mutta oli se kyllä helvetin kalliskin, he toteavat.
Tuija Tarkiainen: "On tylsää tehdä kirja, johon vain harvalla on varaa"
SE VOISI olla jotain vähän erilaista ja muistuttaa korurasiaa.
Suurin piirtein sellaisen briiffin graafikko Tuija Tarkiainen sai loppuvuodesta 2023, kun Ateneum etsi tekijää Gothic Modern -näyttelyn julkaisulle.
"Mä tietysti vastasin saman tien, että tänne ja heti!" Tarkiainen kertoo työhuoneellaan Helsingin Käpylässä.
Museon näyttelykirjasta tuli yllätyshitti, jonka painos myytiin loppuun ja joka palkittiin luovan suunnittelun Vuoden Huiput -kilpailussa kultahuipulla.
KORURASIAMAISUUS merkitsi Tarkiaiselle heti kahta asiaa: kirjan pitäisi olla aika pieni ja sen kannen kluutti- eli kangaspäällysteinen.
Pian briiffin jälkeen hän sai valikoiman syksyllä 2024 avautuvan näyttelyn kuvia. Tummasävyisissä maalauksissa pilkotti siellä täällä punaista. Viitoissa, hameissa, peitoissa, hatuissa. Se ratkaisi kolmannen asian: kirjan on oltava punainen.
Ja todella punainen siitä tulikin. Punaisia ovat kannen lisäksi esilehdet, sisällysluettelo, lukujen aloitusaukeamat ja kuvatekstit. Jopa kirjan sivujen ulkoreunat on syrjävärjätty. Se lisää kirjan "esinemäisyyttä", hän sanoo.
Syrjävärin välttämättömyydestä hän vakuuttui, kun hän huomasi, että eräässä näyttelyyn tulevassa Tehophile Lybaertin (s. 1848) maalauksessa Neitsyt Maria lukee kirjaa, jossa on punainen syrjäväri.
Punainen loistaa myös siinä, missä normaalisti olisi kirjan selkä.
Koska kirjasta haluttiin pieni, noin A5-kokoa, ja osa kuvista haluttiin levittää aukeaman kokoisiksi, Tarkiainen ehdotti ratkaisuksi avoselkää, jossa kirjan sidonta ei rajoita sivujen aukeamista.
Tarkiaisen alkuperäisessä suunnitelmassa kirja oli vielä pienempi, mutta "viisaammat" ehdottivat, että jospa kuitenkin tehtäisiin sen kokoinen, että kuvat näkyvät.
Alun perin hän suunnitteli siihen myös korurasiamaisuutta lisäävän kotelon, mutta siitä luovuttiin, koska se olisi nostanut kustannuksia ja kirjan hintaa.
"On tylsää tehdä kirja, johon vain harvalla on varaa."
Muuten Gothic Modern oli siitä poikkeuksellinen projekti, että sitä ei lähdetty tekemään "kukkaro edellä", vaan miettimällä, millainen tämän kirjan pitäisi olla.
Ateneumille se on toki helpompaa kuin monelle pienemmälle toimijalle.
Tavallisiakin näyttelykatalogeja myydään paljon, koska niitä "ihan höpelönä" ostavat ihmiset haluavat viedä edel- ja järnefeltit muistoksi kotiin. Siksi kirjasta uskallettiin ottaa melko suuri painos, minkä ansiosta sen kappalehinta oli matalampi kuin pienellä painoksella olisi ollut.




TUIJA TARKIAINEN löysi graafisen suunnittelun Helsingin Sanomista vuonna 1988. Brittiläisen graafisen suunnittelun mestarin Neville Brodyn (s. 1957) työstä kertova juttu teki taidekasvatuksen, taidehistorian ja kirjallisuuden opiskelijaan suuren vaikutuksen.
"Tajusin, että apua, tuollainenkin ammatti on."
Tarkiaisen ensimmäinen graafikon pesti oli Helsingin Sanomien vastaperustetussa Nyt-liitteessä 1990-luvun puolivälissä. Sanomalta hän siirtyi lähes 20 vuodeksi Otavamedian lehtiin, ja viime vuodet hän on toiminut yrittäjänä.
Suunnittelijana hän on erityisen kiinnostunut typografiasta. Se näkyy myös Gothic Modernissa.
"Tykkään typografisessa mielessä vaivattomasta lukemisesta ja saan aina hirveän kohtauksen siitä, jos on liian leveät rivit tai liian… jotain."
Leipätekstiin hän halusi fontin, johon ei juuri kiinnitä huomiota lukiessa, mutta joka sopii näyttelyn henkeen. Näyttävään otsikkofonttiin, Serifbabe Alphaan, hän päätyi, koska siitä löytyi "vähän samanlaisia linjoja kuin goottilaisista katedraaleista", Tarkiainen selittää ja puhkeaa nauramaan.
Näyttelyä varten G:n linjoja muokattiin. Museolla mietittiin, onko G tarpeeksi saavutettava, tunnistaako museokävijä sen seinälakanasta G:ksi?
"Kun sellainen kysymys on esitetty, vastaus on, että ehkä se sitten ei ole."
Tarkiainen lähetti "hieman häpeillen" fontin suunnitelleelle saksalaiselle Charlotte Rodelle viestin, jossa hän pyysi lupaa G:n "jalkaparan" lyhentämiseen.
"Kyllähän se suunnittelija oli vähän ihmeissään, mutta ei se lopulta ollut mikään iso juttu. Fonttisuunnittelijat joutuvat varmaan hyväksymään sen, että heidän fonteilleen saattaa tapahtua mitä tahansa."
Hieman kikkailua leipätekstistä löytyy. Yleensä uusi kappale alkaa ensimmäisen rivin sisennyksellä, mutta tässä kaikki muu paitsi ensimmäinen rivi on sisennetty.
"Kyllä mä piinasin itseäni tolla sivupohjalla aika pitkään."
Sivupohja tarkoittaa runkoa, jossa määritellään taiton kaikki näkyvät ja näkymättömät yksityiskohdat: rivivälit, sivunumeroiden paikat, tekstin koko, marginaalit, kirjainvälien ja tavutuksen asetukset…
Piinaaminen kannattaa, koska pohjaa on raskasta ruveta muokkaamaan siinä vaiheessa, kun kirjaa on taittanut 150 sivua.
"Marginaaliasiathan ovat tietenkin tosi tärkeitä. Mä olisin halunnut vielä kapeammat ulkomarginaalit, mutta sitten mulla meni vähän pupu pöksyyn."
VIIME AIKOINA Tarkiainen on ollut kiinnostunut puuttomista paperilaaduista. Hän potee suurta metsäahdistusta. Siihen liittyy myös hänen seuraava projektinsa.
Tarkiaisen opiskeluaikainen ystävä Timo Siivonen on kirjoittanut ja valokuvannut Etelä-Suomen aarniometsien tuhoamisesta kertovan kirjan, jonka graafisen suunnittelun Tarkiainen on luvannut tehdä.
"Se on sellainen itkuraivokirja."
Omatunto ei soimaa yhtä paljon, jos valitsee bambusta, puuvillasta tai muista puita nopeammin kasvavista kasveista koostuvia paperilaatuja.
Tai jos onnistuu suunnittelemaan niin kauniin kirjan, että sitä ei heitetä pois.
Yleensä kirjat ja sanomalehdet painetaan CMYK-väriprofiililla, jossa sävyt sekoitetaan neljästä väristä: syaanista, magentasta, keltaisesta ja mustasta. Muiden väriprofiilien käyttäminen on haastavaa jo siksi, että ohjelmat on yleensä suunniteltu CMYK-värien ehdoilla. Vanhoissa kirjoissa muitakin värejä näkee enemmän, ja pienellä kikkailulla niiden käyttäminen on edelleen mahdollista. Nykänen kertoo vuosien varrella opetelleensa työskentelemään myös Pantone-väreillä, joihin Sisaruuksien oranssi kuuluu.









Aivan fantastinen juttu! Todella mielenkiintoinen. Hienoa, että tällaista osaamista nostetaan esiin.
Ihana ja antoisa juttu! Kiitos! 📚