Kuuma rauha vai haalea sota?
Luin Itä-Saksaan ja kylmän sodan aikaan sijoittuvia kirjoja. Teoksissa ihmissuhteet ja valtio hajoavat, kun niihin ei enää uskota. Lukemisen jälkeen pohdin, miten meidän aikaamme tullaan kutsumaan.
Hei piiriläiset!
Annoin vahingossa loistavan kirjasuosituksen. Ronja luki Itä-Saksaan sijoittuvia kirjoja, ja ehdotin hänelle Deborah Levyn teosta The Man Who Saw Everything, sillä muistin Ronjan pitäneen Levyn omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Sitä en muistanut, mitä suosittelemassani romaanissa tapahtuu. Ronjan mukaan siinä aika ja paikka romahtavat.
Tässä uutiskirjeessä Ronja rinnastaa ihmissuhteet ja valtiot: molemmat perustuvat sovituille merkityksille, keksityille tarinoille. Valtio voi lakata olemasta kuten ihmissuhde. Silloin järjestys hajoaa. Edellisenä päivänä Berliiniä voi halkoa muuri ja seuraavana sen kohdalta voi kävellä vapaasti läpi.
Katsellessani Amos Rexissä Larissa Sansourin videoteoksia palestiinalaisten kuvitellusta todellisuudesta, jossa mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus risteävät, hämmästelin, miten oikeassa Ronjan havainto onkaan. Aika ja paikka romahtavat muurien rajaamilla alueilla.
Tässä kirjeessä Ronja tulee rivien välissä avanneeksi sitä, mitä kirjallisuus hänelle antaa. Siitä, mikä kirjallisuudessa kiehtoo, toivon meidän kirjoittavan lisää myöhemmin.
Terveisin,
Adile
Sovittuja merkityksiä
Teksti Ronja Salmi
Ennen joulua olin lenkillä ystäväni kanssa. Pururadalle kantautuivat Santahaminan varuskunnan äänet. Puhuimme sodasta. Ahdisti.
Ystäväni kävi kertausharjoituksissa. Hänelle on opetettu, kuinka sodat alkavat. Propagandaa, iskuja tärkeään infrastruktuuriin. Vesilaitoksiin, kaapeleihin.
Nykyään ystäväni pitää autonsa tankkia aina täynnä. Minä olen ostanut kotiini 20 litraa pullovettä. En osaa sanoa, olemmeko hulluimmat vai viisaimmat tietämäni ihmiset.
Joulupäivänä Eagle S -alus raahasi ankkuriaan Itämeren pohjassa. Kun Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen helikopterit säksättivät tankkerin yllä, minä vietin joululomaa.
Luin Itä-Saksaan sijoittuvia romaaneja. Jenny Erpenbeckin Kairos (2023), Meri Valkaman Sinun, Margot (2021) ja Deborah Levyn The Man Who Saw Everything (2019) sijoittuvat kaikki Itä-Berliiniin.
Teoksilla on muutakin yhteistä kuin tapahtumapaikka ja kylmä sota. Romaanit käsittelevät muistamiseen ja merkitykseen liittyviä teemoja. Pienet, menneisyydessä tapahtuneet arkiset asiat saavat teosten nykyisyydessä monumentaalisia mittasuhteita.
Asetelma kiehtoo minua, koska en oikeastaan usko lineaariseen aikaan. Oma kokemukseni on, että eri ajat ovat jatkuvasti kiinni toisissaan. Eilinen vuotaa nykyisyyteen. Viime aikoina olen ajatellut, että liikettä tapahtuu myös toiseen suuntaan. Tulevaisuus hivuttautuu nykyisyyteen.
Kaapelivauriot, Eagle S.
On raastavaa elää nykyhetkessä, kun ei voi tietää, mitä asiat merkitsevät. Tämän päivän uutinen saattaa olla tulevaisuudessa syntyvän kertomuksen merkityksellinen lenkki, historiankirjaan painettava käänne.
Kirjallisuus on pakopaikka epävarmuuden tyranniasta. Hyvässä romaanissa kaikella on paikkansa. Lukija voi luottaa siihen, että yksityiskohdat vedetään lopussa yhteen. On myös mahdollista liikkua ajasta toiseen vaivattomasti yhden virkkeen sisällä. Mestarillisessa kirjallisuudessa ajan ja paikan rajat romahtavat kokonaan.
Jenny Erpenbeckin International Booker -palkinnon saaneessa Kairoksessa rakkaustarinan loppu kerrotaan sen alussa. Mies kysyy naiselta, tuletko hautajaisiini, ja nainen lupaa tulla. Hän pettää lupauksensa heti ensimmäisellä sivulla ja saa myöhemmin kotiovelleen Yhdysvaltoihin kaksi pahvilaatikkoa. Kuitteja, muistiinpanoja, kauppalistoja. Naisella on tallessa myös oma vanha matkalaukkunsa, joka on täynnä samanlaista paperista arkistotavaraa ja päiväkirjoja kuin miehen pahvilaatikot.
”A long time ago, the papers in his boxes, and those in her suitcase were speaking to each other. Now they are both speaking to time.”
Kairos tarkoittaa onnekasta hetkeä. Romaanin näkökulmahenkilö Katharina tapaa Hansin vuonna 1986 itäberliiniläisessä paikallisbussissa. Oliko se onnekas sattuma vai onnettomuus?
Sattumanvaraisesta hetkestä alkaa salasuhde, joka uhmaa monia yleisiä sopimuksia. Hans on naimisissa ja hänellä on poika. Katharina on 19-vuotias, Hans viisikymppinen. Heitä erottavat sukupolvet mutta myös maailmanhistoria. Katharina on kirjailija Erpenbeckin tapaan syntynyt Itä-Saksassa, maassa, joka pitää kansalaisiaan vankina. Hans on kasvanut Hitlerjugendissa, autoritaarisen isän vyön iskuilla.
Kuten kaikki suhteet, tämäkin saa voimansa ihmiselämän krääsästä. Kuittien ja paperilippujen lisäksi paria liimaavat yhteen päivämäärät, kävelyreitit ja yhdessä kuunneltu musiikki. Kun Hans pitää Katharinalle takkia ravintolan eteisessä, Katharina pujottaa aina kätensä hihoihin väärinpäin ja halaa Hansia takin selkämyksen läpi. Yhdessä luodut tavat ja tottumukset ovat ihmissuhteen myyttistä voimaa, ne luovat taikapiirin sen sisällä oleville ihmisille.
Myös Deborah Levyn romaanissa The Man Who Saw Everything arkiset esineet ja tapahtumat paljastavat merkityksensä vasta vuosikymmenten kuluttua.
Päähenkilö Saul Adler on 28-vuotias historioitsija, joka romaanin alussa matkustaa Itä-Berliiniin. Saulia pyydetään tuomaan tuliaisena lännestä purkki säilykeanasta, mutta vaatimaton pyyntö osoittautuu hänelle mahdottomaksi toteuttaa. Saul joutuu onnettomuuteen ja unohtaa asian, eikä osaa ennen matkaa ymmärtää yksinkertaisen raaka-aineen arvoa köyhässä Itä-Saksassa.
Teoksen puolivälissä Saul makaa sairaalasängyssä ja lukija joutuu pohtimaan, onko kaikki aiemmin kerrottu houreista kuumeunta, jossa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat toisiinsa.
Kirjassa säilykeananas, valokuva Saulista Abbey Roadin suojatiellä sekä tulitikkurasia, jossa Saul kuljettaa pientä määrää isänsä tuhkaa saavat kokoaan suurempia merkityksiä. Abbey Road on lopulta kuin väylä ajan halki. Kirjan koskettavassa lopussa toistuvat sanat ”Cross the road, Saul” kehotuksena siirtyä ajan ulottumattomiin, vihdoinkin toiselle puolelle.
Romaanissaan Levy tuntuu uhmaavan fysiikan lakeja hajottaessaan kaikki esteet ajan ja paikan tieltä. Teoksen tarinaa ja sen rakennetta ei voi erottaa toisistaan. Levyn teksti saa ajattelemaan, kuinka hyvä romaani voi kuvata todellisuutta paremmin kuin eletty elämä. Romaanissa on mahdollista pidellä yhtä tulitikkuaskia kahdessa ajassa, aloittaa lause menneessä ja lopettaa se tulevassa.
Kun uutisissa ylistettiin Suomen toimintaa Eagle S -laivan haltuunotossa, kahlasin läpi Meri Valkaman Sinun, Margot -hittiromaania. Pitkäpiimäisessä sukutarinassa toimittajana työskentelevä Vilja saa käsiinsä kuolleen isänsä kirjeet.
Isälle on kirjoittanut mystinen Margot, jota Vilja lähtee jäljittämään 2010-luvun Berliiniin. Vilja on elänyt kaupungissa osan lapsuudestaan 1980-luvulla. Kirkasotsainen Markus-isä raahasi perheensä Itä-Berliiniin raportoidakseen sosialistisen maan ihmeistä kirjeenvaihtajana. Jo ensimmäiset illanistujaiset koettelevat idylliä. Ihmissuhteet, kuten valtiot, voivat hajota.
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittaneessa teoksessa on paljon tapahtumia, mutta se on kokonaisuutena jaaritteleva ja kieleltään lattea. Margotin onnistunein kohtaus on kirjan loppupuolella, kun yksityinen ja poliittinen risteävät Berliinin muurin murtuessa. Markus iloitsee itäsaksalaisen rakastettunsa, kirjeiden Margotin puolesta, jolla vihdoin on mahdollisuus matkustaa vapaasti. Tarjolla on koko maailma, mutta Margotille maailma on kaksi ihmistä.
Sinun, Margot pelaa totuuden ja valheen tematiikalla, hiljaisuudella ja puheella. Vuosien saatossa Viljan perheen sisäinen hiljaisuus on niin suurta, että se kasvaa valheeksi. Yhteiskunnallisella tasolla Itä-Saksan valtaapitävät valehtelevat kansalaisille ja kansalaiset epäilevät toisiaan. Pikkuhiljaa tarina yhteisestä maasta hapertuu. Nykypäivästä käsin tuota kaikkea voi katsoa hieman huvittuneena. Historialliset hahmot näyttävät helposti hieman hassuilta ja naiiveilta. Miten ne eivät tuota tajunneet?
Margotia lukiessani tasavallan presidentti Alexander Stubb piti tiedotustilaisuuden kaapelirikoista. Presidentti kehotti suomalaisia rauhallisuuteen. En voinut olla ajattelematta, mitä jätetään kertomatta.
Välikohtaus Itämerellä kirvoitti nopeasti järjestetyn Naton kokouksen Helsinkiin. Ennen tapaamista The Atlanticin kolumnisti Phillips Payson O’Brien kirjoitti, että Euroopassa on jo käynnissä laajempi sota. Payson O’Brienin mukaan länsi ei halua myöntää asiaa, koska sodasta puhuminen vaatisi vastatoimia, joihin ei olla valmiita.
Valehtelu erottaa demokratioita ja totalitaristisia valtioita. Kaikki tietävät, että Putin valehtelee kutsuessaan Ukrainan sotaa sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi. Demokratioissa valtaapitävät eivät ehkä valehtele, mutta turvautuvat usein hiljaisuuteen ja kiertoilmauksiin.
Payson O’Brienin mukaan länsi käyttää omia eufemismejaan kommentoidessaan kaapelivaurioita. Jotta kaapelivaurioiden merkitystä voitaisiin ymmärtää, pitäisi kutsua tapahtumia niiden oikeilla nimillä. Kolumnin lopetus on iskevä: call a war a war.
Payson O’Brienin kolumnin jälkeen eduskunnan puhemies Jussi Halla-Aho (ps) pohti Turun Sanomille, kuinka kolmas maailmansota on jo alkanut. Lukuisat asiantuntijat ovat toppuutelleet näkemyksiä. Eagle S -tankkeria koskeva esitutkinta on vielä kesken, mutta toistaiseksi näyttöä tahallisuudesta ei ole löytynyt. Tammikuussa uutisoitiin uudesta kaapelirikosta, tällä kertaa Ruotsin ja Latvian välillä.
Kolumnisti voi puhua sodasta vapaammin kuin valtionjohto. Kynnys sota-sanaan on syystä korkealla. Sanottua ei enää saa takaisin suuhun. Tasavallan presidentti Alexander Stubb muotoili asiansa Naton kokouksen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa sanomalla, että elämme rauhattomuuden aikaa. Ei se samalta kuulosta kuin rauhan aika. Onko käynnissä haalea sota? Kuuma rauha?
Ennen Ukrainan sodan eskalaatiota Suomessa oli vallalla kertomus, jonka mukaan Suomella on erityinen suhde Venäjään. Tarinassa Suomi ymmärtää Venäjää ja presidentti Niinistö kuiskaa suoraan Putinin korvaan. Tulkintani mukaan pinnalle on noussut uusi kertomus, jossa on kaikuja vanhasta. Tässä uudessa tarinassa Suomi on edelleen erityinen, kokoaan suurempi ja vastaa jämäkästi Venäjän tuomaan uhkaan. Meillä on uusia liittolaisia, panostamme puolustusmenoihin. Itäraja on kiinni.
Natokokouksessakin oli uusi taikasana. Robust, järeä.
Enää siihen pitäisi uskoa.
Kairoksessa Katharinan ja Hansin suhde suistuu raiteiltaan, kun Katharina makaa toisen miehen kanssa. Naimisissa olevalle Hansille tämä on petos, ja tieto tapahtumasta muuttaa hänen kokemuksensa suhteesta ja Katharinasta. Tapahtuma on kuin läikkyvä punaviini, joka tahraa yhteisen menneisyyden hetket. Se, mitä on tapahtunut, ei jää muuttumattomaksi, vaan syntyy yhä uudelleen.
En voi tietää, kestävätkö pulloveteni aikaa edes anekdoottina. Tulevaisuus on jo täällä, mutta sen merkitys on huomisen ylellisyyttä.
Lukulista
The Man Who Saw Everything – Deborah Levy
(2019, Penguin Random House UK)Kairos – Jenny Erpenbeck
(2023, Granta, käännös englanniksi Michael Hofmann)Omistuskirjoituksia - Deborah Levy
(2021, S&S, suomentanut Pauliina Vanhatalo)Sinun, Margot - Meri Valkama
(2021, WSOY)