Iida Sofia Hirvosen essee: Minä se tässä

Ensimmäinen persoona on sosiaalisen median aikana kasvattanut suosiotaan. Pitäisikö autofiktion sijaan puhua jo minäkertojan valtakaudesta?

PIMEÄNÄ MARRASKUISENA iltapäivänä pakenen sadetta kirjakauppaan. Kirjakaupassa on aina välillä hyvä pistäytyä: saa algoritmeja selkeämmän käsityksen siitä, mitä ihmiset lukevat juuri nyt ja mikä on suosittua.

Tytöt selailevat englanninkielistä romantasiaa ja Booktokin suosikeiksi nimitettyjä teoksia. Kansia ei juuri erota toisistaan. Avaan kirjoja, kaikissa vilisee sama kerrontarekisteri: minä.

Minäkertoja tulee vastaan kaikkialla.

Kustantamot tekevät tuotot syksyisin, kun kirjakauppojen myyntipöytäpyramideihin ladotaan joukko poliitikoiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten uutuusmuistelmia. Vallankäyttäjät Jussi Halla-Ahosta Sanna Mariniin kertovat muisteloissaan herkistä hermoistaan ja fyysisistä vaivoistaan julkisten paineiden edessä. Sekä puhemies että entinen pääministeri ovat kärsineet kuormituksesta ja unettomista öistä. Kovan kuoren alla on vain ihminen.

Muuttotappiokunnat houkuttelevat uusia asukkaita kutsumalla influenssereita kertomaan fiiliksiään kylänraitilta. Minä kutsuu jakamaan: ”Millainen kokemus sinulla on?” kysyvät vaikuttajat alustoilla kerrottuaan mietteensä ja kokemuksensa uusimmasta trendi-ilmiöstä.

Lifestyle-journalismissa minä tuottaa sisältöä kustannustehokkaasti: jos kirjoittaja kertoo kokemuksensa, toimittajan ei tarvitse mennä minnekään tai etsiä ihmisiä, jotka suostuisivat puhumaan omalla nimellään erostaan tai mielenterveysasioistaan.

Kuvitus: Milena Huhta

MINÄ ON MYÖS äänikirjabisneksen voittaja. Äänikirjabisneksen kasvu tarkoittaa voittoa nimenomaan YA-fiktiolle, romantasialle, muisteloille, elämäntaito-oppaille ja elämänkerroille. Sisältö, joka kutsuu eläytymään rajoitetusti yhden päähenkilökertojan kokemusmaailmaan on kovaa valuuttaa kuunneltuna. Äänikirjoja ”kulutetaan” yksin luurit korvissa, mikä suosii vastaanottajalle puhuvaa välittömän tunnustuksellista kerrontaa.

Suositun kirja-X:ssä kiertävän meemin mukaan tämän päivän kirjallisuusagentit karsastavat etenkin kaikkitietävää kolmatta persoonaa, sillä nuoret lukijat eivät ymmärrä sitä.

Kuvaavaa on, että kirjallisuuden näkökulmakerronnasta keskustellaan porno- ja pelimaailmasta memeettiseksi nousseella POV- eli point of view -termillä. Twiittaajat ovat pohdiskelleet esimerkiksi siitä, miltä ensimmäisen persoonan näkökulmakerronta tuntuu: ikään kuin pelattavaan pelihahmoon samaistumiselta, parrasvaloihin pääsyltä vai päiväkirjan kurkistelulta?

Jotkut väittävät ironisesti, että nykyajassa dominoiva ensimmäisen persoonan POV pitäisi varustaa sisältövaroituksilla.

Tiktokin Booktokissa elää vastaava meemiksi muodostunut näkemys: lukija pamauttaa kirjankannet kiinni heti kun äkkää, että teos on kirjoitettu kolmannessa persoonassa.

Ilmiö ei tietenkään ole ihan näin yksioikoinen – vanhat klassikot pitävät pintansa nuortenkin keskuudessa, ja kirjamessuilla Jane Austen -pinot hupenivat silmien edessä – mutta minäkertoja on yliedustettuna muihin kerrontatapoihin nähden.

Viime vuosien äänikirjakriittisissä puheenvuoroissa on ilmaistu huoli minän ja autofiktion ylivallasta sekä moninaisempien kerrontarekisterien häviöstä tarinataloudessa.

Pelko lukijoiden tyhmenemisestä on ymmärrettävä, joskaan ei varsinaisesti uusi. Minäkertojan kyvystä välittää voimakasta identifikaatiota ja sen mahdollisista manipulatiivisista vaikutuksista yksilöön on oltu kautta historian huolissaan.

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE kirjoitti Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) päiväkirjamaiseen kirjemuotoon. Kertoja kuvaa ystävälleen vaihe vaiheelta rakastumista, joka yksipuoliseksi ja epätoivoiseksi osoittauduttuaan syöksee päähenkilön epätoivon syövereihin ja kuolemaan. Kirjoitus ei keskity sosiaalisiin kiemuroihin tai yhteisiin ongelmiin, vaan yksilön tunnekuohuun.

Romaanista tuli muotivillitys. Napoleon kanniskeli trendikirjaa mukanaan tilaisuuksissa. Kaupustelijat myivät teoksesta inspiroitunutta parfyymiä, viuhkoja ja posliiniteeastiastoja, jotka oli koristeltu kirjan kohtauksia esittävillä maalauksilla. Werther-kuumetta potevat nuoret miehet pukeutuivat kirjan innoittamana siniseen takkiin ja keltaisiin liiveihin.

Teos loi tiettävästi kulttuurihistorian ensimmäisen moraalipaniikin. “Werther-tyylinen” pukeutuminen kiellettiin Leipzigissa ja koko kirja Italiassa ja Tanskassa itsemurha-aallon pelossa. Kyse oli ennen kaikkea konservatiivien epäilystä, että tyylin voimakas samaistuttavuus lietsoisi nuoret lukijat tunteen ylivaltaan ja hengenvaaralliseen käytökseen.

Moraalipaniikki heräsi myös Lolitasta (1955) ja Amerikan Psykosta (1991), vaikka molemmissa kirjoissa esiintyi läpeensä epäluotettava kertoja.

Amerikan Psyko esimerkiksi kiellettiin useissa maissa ja sen alkuperäinen kustantaja Simon & Schuster vetäytyi kirjan julkaisusta julkisen paheksunnan jälkeen.

Kyseiset kirjat herättävät edelleen makaaberia kiinnostusta nuorten lukijoiden keskuudessa. He haluavat samastua transgressiiviseen päähenkilöön ja saada siitä “I’m in my year of rest and relaxation era”- viboja. Dark and unhinged on Booktok-yhteisöjen päivitetty koodinimi kuvaamaan epäluotettavaa kertojaa, joka pakottaa lukijan käsittelemään ongelmallista käytöstä, eettisesti häiritseviä kysymyksiä tai hyväksikäyttöä uhrin tai tekijän näkökulmasta.

Amerikan Psykon lisäksi My Dark Vanessa (2020) ja Vuosi Horroksessa (2018) ovat herättäneet Youtube-essseisteissä keskustelua lukemisen turvallisuudesta sekä siitä, ”romantisoivatko” kirjat ongelmallista käytöstä.

Kysymys ”romantisoinnnin” vaarallisuudesta edustaa moralistista huolipuhetta, joka ei huomioi kertojaäänen ironisuutta tai siihen kytkeytyviä laajempia kirjallisia tai yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Kuvitus: Milena Huhta

EN OSAA PAHEKSUA teinien eskapistista, voimakkaita tunnetiloja hakevaa lukemista. Nykyistä kirjallisuusmakuani on muotoillut kiusallisissa määrin se, että 2010-luvun alussa vietin runsaasti aikaa teinien ja opiskelijoiden suosimalla Tumblr-kuvablogialustalla.

Tumblrin suhde tekstiin oli spektaakkelinomainen, eräänlainen esi-Instagram tai -Pinterest ilman suosittelualgoritmia tai käyttäjien naamoja.

Käyttäjät jakoivat nimimerkin takaa jonkun muun blogista löydettyjä yksittäisiä englanninkielisiä kirjallisuussitaatteja kontekstistaan irrotettuna. Otteet sisälsivät usein, kuten traagillis-eskapistiseen estetiikkaan kuuluu, melankolista haaveilua ja tajunnanvirtaa ensimmäisessä persoonassa.

Esteettisesti kiehtovat kirjankannet sopi toki jakaa, vaikka ei olisi kyseistä kirjaa lukenut. Perään kuvakaappaus elokuvasta, jota ei ole välttämättä nähnyt ja Voguesta skannattu muotikuva.

2010-luvun alussa Tumblrin kaltaiset internet-ilmiöt elivät, kiitollista kyllä, julkisuuden ja valtavirtakeskustelujen ulkopuolella. Nyt vastaavanlainen postailu kirjasomeissa herättää kulttuurikeskustelua aikamme läpäisevästä performatiivisuudesta, rappioromantiikasta ja syvällisyyden puutteesta.

Tumblrin selailu oli luonteeltaan päämäärätöntä tärkeämpien hommien välttelyä, mutta onneksi kansainvälisestä verkkoyhteisöstä löytyi valtava määrä kirjailijoita, joihin perehtyä myös internetin ulkopuolella. Minäkerronnan mestarit Fernando Pessoa, Thomas Bernhard ja Jean Rhys löytyivät kaikki suomennettuina kirjastosta.

Heteronyymeillä aikanaan kirjoittaneen Pessoan minäkertojaa luonnehtii jatkuva epävarmuus yhtenäisen itsen olemassaolosta: ”En ole ollut pitkään aikaan minä.”

Kuvitus: Milena Huhta

KRIITIKKO LAUREN OYLER on analysoinut kirjallisuusarvioissaan purevaan sävyyn nykyautofiktiota ja henkilökohtaista esseetä, jossa henkilökohtainen huoli tai tunnustuksellisuus kääntyy maailmanselitykseksi tai omien banaalien ongelmien vatvomiseksi.

Oyler on kuitenkin myöntänyt, että lähes kaikki häntä kiinnostavat kirjat on kirjoitettu itsetietoisessa ensimmäisessä persoonassa. Hän perustelee mieltymyksiään kasvamisella kirjoittajaksi internet-ajassa, jossa on luettu toisten ihmisten näkemyksiä ja kokemuksia blogeista ja Twitteristä.

Ei ole yllättävää, että juuri tällaisena aikana lähihistoriasta on alettu löytää ja uudelleenjulkaista Tove Ditlevsenin sekä Marlen Haushoferin kaltaisia kirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet tiiviitä, tunnustuksellisia kirjoja ensimmäisessä persoonassa. Tarinataloudessa ei korostu kirjallisuuden muoto tai tyyli, vaan ”unohdettu kirjailija” ja hänen henkilöhistoriansa yhteiskunnallinen merkitys.

Ilmiö ei liity vain lukemiseen, vaan kulttuuriin laajemmin.

Substack-medioiden ja uutiskirjeiden uusi nousu kertoo yleisön halusta lukea lisää tuttujen kirjoittajien näkökulmia ”kasvottomien” instituutiomedioiden sijaan. Vaikka niin sanotut henkilökohtaiset esseet näyttävät nyt ajateltuna 2010-luvun ilmiöltä, pilkallisesti Suomesssa minäjournalismiksi nimitetty subjektiivisempi kerronta on tullut jäädäkseen.

Uusi Juttu -media markkinoi jo ennen ensimmäistä juttuaan mediaansa paitsi lupauksella laatujournalismista myös Instagram-videoissa näkyvillä toimittajilla, joiden persoonalliset näkökulmat ja puheäänet voisivat rauhoittaa infoähkyn keskellä. Markkinointistrategia vaikuttaa onnistuneelta: viimeisin jäsenkampanja sai marraskuussa yli 10 000 ihmistä liittymään jäseneksi.

Kirjallisessa kaunokirjallisuudessa jo taakse jäänyt 2010-luku näyttää olleen kaunokirjallisen minäesseen ja autofiktion aikaa, ja vastaveto on jo nähtävissä. Esimerkiksi kirjailija Juha Itkonen on kirjoittanut potevansa “knausgårdiaanista” krapulaa.

Kun ”minä” on liitetty ”mielikuvituksettomaan“ autofiktioon sekä valjastettu somevaikuttamisen, hömppägenrejen ja tarinatalouden työvälineeksi, ahtaalle ajetut taiteilijat alkavat kavahtaa sitä. Apurahakirjailijan on pystyttävä perustelemaan rahoittajille käsittelevänsä työssään suurempia kysymyksiä kuin omassa arjessa on tullut vastaan.

Esimerkiksi tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finalistien joukossa ei enää näkynyt paljon parjattu kirjoittajan henkilöhistoriaan yhdistyvän omaelämäkerrallisuuden “ylivalta“. Laura Porolan Yövilkkakin pöyhii ei-ihmiskeskeiseen eetokseen sopivasti jäkäliä traumojen ohella.

Siinä missä Kosmos-kustantamo julkaisi vuosikymmen sitten usein autofiktiivisiä esikoiskirjoja henkilöiltä, joilla oli jo valmis yleisö, eivät nyt julkaistavat esikoiset nimellisesti käsittele kirjailijan omaa elämää vaan sijoittuvat jopa kauas siitä.

ITSE JÄÄN odottamaan tyylitellyn esseistiikan tai dekadentin, epäluotettavan minäkertojan paluuta ”kirjallisempaan kirjallisuuteen”. Syy piilee nimenomaan sellaisen kerronnan kyvyssä vietellä ja tartuttaa.

Parikymppisenä löydetyt Antti Nylénin esseet olivat ehkä ensimmäisiä kotimaisia kirjoja, joista olin aidosti innoissani, sillä niiden ehdoton, tyylitelty esseeminä kutsui mukaan maailmaansa, jossa tyylikysymyksiin suhtauduttiin vakavasti ja jossa ranskalainen kirjallisuus sekä musiikki olivat pyhiä.

Väliä ei ollut niinkään sillä, kuka Nylén oli, ja oliko hänen elämänsä tosiasiassa sellaista kuin hän kirjoitti, paljonko esseeminä erosi ihmisestä, joka kirjoitti. Teksti itsessään tuntui niin vastaansanomattomalta, että se kutsui lukijansa etsiytymään teoksessa käsitellyn taiteen pariin.

Valtavan moni kirjoittavista ja lukevista ystävistäni on löytänyt kipinän kirjallisuutta kohtaan juuri Nylénin esseistiikan kautta. Uskon, että tällaisilla kirjoilla on voimakas kyky kutsua uusia lukijoita välittämään kirjallisuudesta ja kulttuurista – kutsua yksilö esteettisen yhteisön äärelle.

Iida Sofia Hirvonen on toimittaja ja kirjailija, jonka toinen romaani Voittajatunti (Siltala) julkaistiin tänä syksynä. Hän on myös Piirin ensimmäinen vierailija! Julkaisemme tästä eteenpäin toisinaan tekstejä myös vierailevilta kirjoittajilta.

Oikaisu 28.11. klo 14.52. Korjattu Goethen nimen kirjoitusasu.