Tuija Siltamäki: Kesä ihmisvihaajan kanssa
En ole kiinnostunut taiteilijan moraalista. Kirje julkaistu 31.10.2024 vanhalla alustalla.
Terve, Ronjan uutiskirjeen tilaajat!
Olen siis Ronjan kaveri Tuija.
Suhteemme on näköjään edennyt siihen pisteeseen, että juttelen itsekseni kirjoista Ronjan virtuaalimaailmassa.
Se on vain luontevaa jatkoa sille, että samaa olen tehnyt viime kuukaudet myös analogisen maailman puolella. Menin kesällä sekaisin Yukio Mishimasta, ja pelkään pahoin, että se on vakavaa. Tämä kirjoitus on eräänlainen ihastuksen ruumiinavaus, olkoonkin, että sekä ihastus että ruumiinavaus ovat tässä yhteydessä hieman banaaleja vertauskuvia.
En välitä!
Näin siinä kävi: Yleensä kun ihmiset – lähinnä miehet – suosittelevat minulle elokuvia, tv-sarjoja, podcasteja ja kirjoja, sanon: "okei, kuulostaa kiinnostavalta, täytyy laittaa se listalle". Todellisuudessa mitään listaa ei ole eikä minulla ole aikomustakaan tehdä asialle mitään, paitsi lisätä se omaan listaani Men recommending things to me.
Yksi poikkeus kuitenkin on. Jos joku mielestäni arvostelukykyinen ihminen, oli se sitten ystävä, kollega tai "kulttuurivaikuttaja", suosittelee mielestään todella hyvää kirjaa, uskon.
Niin elämääni astui eräänä kauniina kesäpäivänä Yukio Mishima, ja minusta tuli omia kulttuurisuosikkejaan pakottava rasittava mies.
Erno Paasilinnan kuluneen sanonnan mukaan kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Ajatus on aina ollut minusta aika nolo ja omahyväinen, mutta jos joku kirjailija siihen pystyy vastaamaan, niin Mishima.
Japanilainen Yukio Mishima, oikealta nimeltään Kimitake Hiraoka, (s. 1925) eli lyhyen ja fanatismin sävyttämän elämän, joka päättyi epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen ja onnistuneeseen rituaali-itsemurhaan Tokiossa marraskuussa 1970.
Myös kuolemaa edeltänyt elämä oli erikoinen.
Kimitake Hiraoka syntyi varsin tavalliseen tokiolaiseen porvariperheeseen, joka muuttui epätavalliseksi viimeistään silloin, kun isoäiti eristi hänet muusta perheestä.
"Natsu ei päästänyt Kimitakea ulos vaan pakotti tämän leikkimään tyttöjen kanssa nukeilla sisätiloissa. Hän oli pienikokoinen ja sairaalloinen lapsi, jota haukuttiin koulussa 'käärmemahaksi'. Vasta 12-vuotiaana Kimitake sai muuttaa vanhempiensa luokse", toimittaja Jussi K. Niemelä kirjoittaa Misantropian historia -artikkelikokoelmassa (2013).
Niemelän mukaan perheen isä Azusa puolestaan repi sekä Kimitaken lukemia kirjoja että kirjoittamia tarinoita ja suositteli tilalle natseista kertovaa kirjallisuutta. Isoäiti puolestaan oli samuraisukua, ja lapsuudenkodin kasvatusmetodit kuulostavatkin lähinnä sadistisilta.
Mishima oli kuollessaan Japanin kuuluisin kirjailija, ja edelleen häntä pidetään yhtenä maan suurista sodanjälkeisistä kirjailijoista.
Tuotannon kutsuminen "mittavaksi" tai "laajaksi" olisi karkeaa vähättelyä. Bibliografiaan on listattu yli 30 romaania, 50 näytelmää, noin 35 esseeteosta, 25 novellikokoelmaa, yksi libretto ja yksi elokuva. Läpimurtoteos, omaelämäkerrallinen Confessions of a Mask, julkaistiin vuonna 1949.
1960-luvulla hän oli viidesti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi, muttei voittanut kertaakaan. Tätä Nobel-nöyryytystä on myöhemmin pidetty yhtenä syynä itsemurhaan.
Minä aloitin hullaantumiseni tunnetuimpana pidetystä teoksesta Kultainen temppeli (1956), lähinnä siksi, että se vapautui kirjastosta ensimmäisenä.
Tarina on tavallaan yksinkertainen. Nuori ylioppilas Mizoguchi muuttaa Kiotoon opiskelemaan ja kohtaa turmeluksen. Pappi-isä suhtautuu obsessiivisesti Kultaiseen temppeliin ja sen kauneuteen ja – kuten vanhemmat usein – siirtää pakkomielteen lapseensa. Kultainen temppeli kietoo Mizoguchin pauloihinsa, ja Mishiman maailmassa kun ollaan, ei hän päädy vaalimaan kauneutta, vaan tuhoamaan sen.
Silti luin kirjaa Italiassa silmät levällään. Toisin kuin yleensä, nyt tarkoitin pelkästään hyvää puhistessani matkaseuralaiselleni ääneen: mitä VITTUA tää on.
Olen viimeksi seonnut kirjasta tai kirjailijasta yhtä lujaa vuonna 2019, kun "löysin" samankaltaisen prosessin kautta ensin Kazuo Ishiguron ja sitten Michel Houellebecqin, joka muistuttaa Mishimaa siinäkin mielessä, että myös hän on kotimaassaan ihailtu ja pilkattu julkkis-provokaattori, macho ja älykkö.
Mitään ei ollut tehtävissä.
Oli pakko saada lisää.
Päivitin nälkäisenä kirjaston varausjonoa. Kyselin kirjoja antikvariaateista ja raivostuin hetkeksi aidosti, kun kaverini ryöväsi yhden nenäni edestä. Kun sain uuden teoksen käsiini, en osannut päättää, ahmisinko sen heti vai imeskelisinkö kirjain kerrallaan.
Matkalla Sodankylän elokuvajuhlille luin takapenkillä romaania Kunnia on katkera juoma (1965). Tiiviissä, vain noin 150 sivua pitkässä, romaanissa ei ole mitään ylimääräistä. Jokainen sivu on virheetön. ("Jokainen vitun lause", tarkensi tosin toinen Mishima-hullu myöhemmin).
Tarina alkaa, kun huoneeseensa teljetty isätön teini-ikäinen Noboru löytää seinästä reiän, josta näkee äidin makuuhuoneeseen. Reikä on piilotettu kaapin taakse, ja niinpä Noboru ottaa tavakseen piiloutua kaapin sisälle tirkistelemään äitiään. Eräänä iltana hän näkee, kun äiti rakastelee merimiehen kanssa.
(Merimiehet olivat eräitä Mishiman lempimiehistä, eikä kaappiin piiloutuminenkaan ole symboliikkana hienovaraisimmasta päästä.)
Kauniin äidin vartaloa Mishima kuvailee kuin olisi opetellut adjektiivit huonosta pornolehdestä, "rinnat olivat kiinteät ja pystyt", merimiestä sen sijaan… No päättäkää itse:
"Tsukazaki avasi paitansa napit ja riisuutui hitaasti. - - Meri oli valanut hänet omaan muottiinsa. Hänen hartiansa olivat vahvat kuin temppelikaton parru, lihakset kovat kuin hamppuköysi, rinta jykevä ja karvainen. Koko hänen lihansa oli kuin varustus, jonka hän saattoi heittää päältään milloin halusi. Sitten Noboru näki ihmeekseen, miten viidakosta vatsan alta kohosi voitokas temppelitorni koko loistossaan."
Piinasin koko kesän tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä puhumalla Mishimasta ja juuri niin rasittavasti kuin vastarakastunut vain voi.
Suosittelin kirjoja baarissa. Vaahtosin rituaali-itsemurhasta puutarhajuhlissa. Otin kuvia paikoista, joissa luin ja – ai kamala – alleviivasin Confessions of a Maskia.
Yritin lukea Sun and Steeliä (1968) iltaisin, mutta luovutin, koska iltaisin täytyy lukea sellaisia kirjoja, joille on jopa eduksi, jos nukahtaa kesken niiden lukemisen. (Viime yönä luin Hakaniemen puuduttajan Miika Nousiaisen uutta "hulvatonta" romaania Ratakierros.) Ei sellaisia, joista haluaa imeä itseensä jokaisen lauseen ja ajatuksen.
Yhtenä keskikesän päivänä jopa pyöräilin henkeni kaupalla Helsingin keskustaan, koska olin kuullut, että Hagelstamissa saattaisi olla yksi kappale jotain himoitsemaani teosta. Ei ollut, vitutti.
Mishiman maailmankuvan rakennuspalikoita olivat syvä pessimismi, ihmisviha ja samurai-ideologia bushido. Hän oli nostalgikko, joka haikaili keisariajan Japania ja sen kunnian ja loiston päiviä. Niiden palauttamiseen tähtäsi myös hänen 80-miehinen yksityisarmeijansa, joka oli ideologialtaan vähintäänkin äärioikeistolainen. Maailmankuvaa voi vapaasti pitää vastenmielisenä tai vähintäänkin epämiellyttävänä.
Mishima tunsi lapsesta asti vetoa vereen, julmuuteen ja pimeyteen ja kiihottui marttyyrien ja ritarien lävistettyjen ruumiiden kuvista. Hän palvoi himoa ja eläimellisyyttä ja halveksi romanttista rakkautta.
Jokainen lukemani teos esittelee tätä ajattelua eri näkökulmista. Ehkä siksikin menin kirjoista niin sekaisin: jos lukisi teoksia kronologisesti, voisi ainakin kuvitella näkevänsä, miten ihminen rakentaa itselleen harhaisen maailmankatsomuksen, uppoutuu siihen vuosi vuodelta syvemmälle ja antautuu lopulta sen tuhottavaksi.
Esimerkiksi Kunnia on katkera juoma -teoksen protagonisti kuuluu omituiseen ja yllättävän verenhimoiseen pikkupoikien kunniakulttiin. He ihailevat merimiehiä, koska pitävät näitä vapaina tavallisen tylsän maailman vaatimuksista. Mishima väheksyi kaikkea tavallista ja keskinkertaista, ja niinpä pikkupojatkin pettyvät katkerasti, kun merimies rakastuu ja alkaa suunnitella avioitumista Noborun äidin kanssa. Eräässä kohtauksessa pikkupojat harjoittelevat rituaalimurhaa kissalla. Loput voitte arvata.
En erityisesti pidä sanasta taiturimainen, mutta juuri sitä Mishiman teokset ovat. Ne ovat eheitä, tiiviitä ja kauniita sommitelmia, kuin samurai-miekkoja, joita ei voi olla ihailematta, vaikka niitä pelkäisikin.
Esimerkiksi omaelämäkerrallinen Confessions of a Mask on ihmeellinen teos ollakseen parikymppisen ihmisen kirjoittama. Se on taitava, pimeä, himokas, ja toisin kuin vastaavat tunnustuskirjallisuuden teokset usein, täysin vapaa itsesäälistä ja itsekehusta. Tunnustamisessa on vaaran tuntua, kuten kuuluu.
Kirjan hienoimpia hetkiä on kuvaus liikuntatunnilta. Teini-ikäinen Mishima himoitsee luokkakaveriaan Omia, fyysisesti ylivertaista poikaa, tämän käsivarsia, kainaloita ja elämänvoimaa.
Kohtauksessa opettaja pyytää Omia näyttämään leuanvedon mallisuorituksen tangolla, Omi tekee työtä käskettyä, ja kertoja on tulla housuihinsa. Hetkessä yhdistyivät Mishiman suuret fetissit: fyysinen voima ja teräs.
"As he began the pull-up, the muscles of his arms bulged out hard, and his shoulders swelled like summer clouds."
Nykymaailman rappion ja sen halveksunnan hän puolestaan paketoi jännityskirjallisuuden kliseitä satirisoivaksi hauskaksi ja hulluksi romaaniksi Life for Sale (1968). Sen päähenkilö, elämäänsä kyllästynyt mainosmies, päättää epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen myydä elämänsä lehti-ilmoituksella.
Kertoja tempautuu sanalla sanoen melkoisiin seikkailuihin, kuten panemaan sekä vampyyriä, mafiapomon vaimoa että sairaanhoitajaa. Välillä asemiehiä syöksyy ovista, ja onkin vain sopivaa, että teos julkaistiin alun perin jatkokertomuksena Japanin Playboyssa.
Ja koska Mishiman maailmassa mikään ei ole vain mitään, Life for Salea voi lukea myös kattavana esityksenä syistä, joiden takia Mishima ei enää halunnut elää.
Elämäkerturi John Nathanin mukaan Mishiman estetiikassa kauneus, ekstaasi ja kuolema ovat yhtä.
"Mishima kaipaa jonnekin, jotakin, ja usein hänen teoksissaan kaivattua ei saavuteta tai jos saavutetaankin, se tuhoutuu."
Päätän vuodatukseni kysymykseen moraalista.
Esseisti ja kirjailija Tommi Melender kirjoitti hiljattain Suomen Kuvalehdessä esteettisen ja moralistisen lukutavan eroista.
"Moralistien mielestä kirjoja ei voi lukea irrallaan kirjailijan persoonasta, mutta esteetikon mielestä voi. Moralisti kieltäytyy näkemästä kirjoja itsenäisinä taideteoksina ja sokeuttaa itsensä poeettisille näkökohdille, kun taas esteetikko ei suostu näkemään kirjoja muuna kuin itsenäisinä taideteoksina ja sokeuttaa itsensä moraalisille näkökohdille", Melender kirjoittaa.
Historiallisesti moralistinen tulkintatapa on Melenderin mukaan korostunut Yhdysvalloissa, esteettinen Euroopassa ja etenkin Ranskassa. Nyt keskustelua näyttäisi hallitsevan yhdysvaltalainen linja, ja siksi meilläkin arvioidaan jatkuvasti taiteilijoiden sanomisten, tekemisten ja teosten sopivuutta.
Minä en ole kiinnostunut arvioimaan taiteilijoiden moraalia. Anna Kontulaa lainatakseni: jos haluaisin tuomita, olisin tuomari.
Ehdotan, että moraalisen lukutavan sijaan voisi kokeilla uteliasta lukutapaa. Tuomitsemisen sijaan voi todeta, että jaaha, tämmöistäkin näköjään on, ja jatkaa elämässä eteenpäin.
Nietzsche sanoo: kun tuijottaa tarpeeksi kauan kuiluun, kuilu alkaa lopulta katsoa takaisin. Se vaara on epäilemättä olemassa.
Mutta Teksti-TV 666 sanoo: Ei mitään hätää, silmät tottuu pimeään.
- Tuija Siltamäki
Kirjallisuusluettelo: Yukio Mishima: Confessions of a Mask (1949), Yukio Mishima: Aaltojen pauhu (1954), Yukio Mishima: Kultainen temppeli (1956), Yukio Mishima: Juhlan jälkeen (1960), Yukio Mishima: Kunnia on katkera juoma (1963), Yukio Mishima: Life for Sale (1968), Yukio Mishima: Sun and Steel (1968) & Juri Nummelin toim.: Misantropian historia (2013).